Venäjä hyökkäsi laittomasti ja raa’asti Ukrainaan helmikuussa 2022. Seuraavina viikkoina kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Ukrainaan tarvitaan rauhaa. Seuraavassa lauseessa keskustelu kuitenkin polarisoitui, kun syistä, seurauksista ja tarvittavista toimenpiteistä oltiin eri mieltä ja tunteet kävivät kuumina. Toiset halusivat Suomen liittyvän Natoon ja toiset eivät; toisten mielestä keskinäisriippuvuuteen uskoneet päättäjät olivat olleet sinisilmäisiä ja toisten mielestä sääntöpohjainen maailmanjärjestys pelastaisi tilanteen; toisten mukaan Ukrainaan pitäisi aseistaa ja toisten mielestä se voisi johtaa täysimittaiseen sotaan sekä ydinsotaan Venäjän ja Nato-maiden välillä. Miksi keskustelussa ei päästä tätä syvemmälle ja yhteiskunnallinen ilmapiiri polarisoitui?
Polarisaation ymmärtämiseksi ja konkreettisten keinojen löytämiseksi sen purkamiseksi, järjestimme jäsenillemme huhtikuussa 2022 koulutuksen polarisaatiosta ja sen lieventämisestä sovitteluasiantuntija Miriam Attiaksen kanssa. Depolarisaatiotyöpajojen järjestämiseen oli saatu tukea Kansan Sivistysrahastolta ja niitä järjestettiin myös osana nuorten Rauhanlähettiläskurssia.
Attiaksen mukaan konfliktit tarvitsevat taustalleen polttoaineeksi polarisaatiota, vastaikkainasetteluita. Sen saamiseksi aikaan ihmiset pitää saada jaettua meihin ja heihin. Nato-keskustelussa he ovat sotilasliittoon liittymistä kannattavat ja siihen kriittisesti suhtautuvat. Me ja he -jaon ylläpitämiseksi tarvitaan identiteettipuhetta, jolla keskusteluun tuodaan ihmisiä ryhmiin asettavia narratiiveja. Tämä johtaa puheiden koventamiseen. Rauhanaktivisteille on tuttua heidän asettamisensa Venäjän tukijoiksi. Esimerkiksi Nato-keskustelun yhteydessä keväällä 2022 rauhanjärjestöjä on asetettu ne-ryhmään väittämällä niiden saavan rahoitusta Neuvostoliitosta, vaikka kyseinen valtio lakkasi olemasta vuonna 1991. Polarisaation taustalla onkin vaistomainen tunne- ja ryhmädynamiikka, jossa polarisaation vallassa ollessa faktoilla ei enää ole merkitystä.
Polarisaatiossa yksilöillä on erilaisia rooleja. Attias kertoi, että yllyttäjien roolina on asettaa vallitseva ajatusrakenne ja hän kokee tekonsa oikeutetuksi. Liittyjät tai kannattajat lähtevät mukaan yllyttäjien argumentteihinsa. Näiden ääripäiden väliin jäävät ihmiset, joilla on moninaisia näkemyksiä tai heitä, jotka eivät halua ottaa kantaa tai joita koko keskustelu ei kiinnosta. Keskusteluilmapiirin kärjistymiseen johtaa se, että parhaiden oman näkemyksensä kiteyttävät saavat eniten tilaa keskustelussa, vaikka näkemys ei edistäisi itse keskustelua. Sillanrakentajien rooliksi jää pyrkiä ymmärtämään keskustelun eripäissä olevia yllyttäjiä ja löytämään yhteisiä näkemyksiä kummaltakin puolelta. Polarisaation kiihtyessä kuvaan astuu syntipukki, jonka syytä lopulta kaikki on. Nato-keskustelussa syntipukin roolia on pyritty asettamaan niille, joiden on koettu olleen liian ymmärtäväisiä tai ”pehmeitä” Venäjää kohtaan. Syntipukin roolia onkin tarjottu 2010-luvun merkittäville vaikuttajille, kuten esimerkiksi entiselle tasavallan presidentti Tarja Haloselle, entiselle ulkoministerille Erkki Tuomiojalle ja entiselle Saksan liittokansleri Angela Merkelille.
Koulutuksessa meitä kiinnosti erityisesti se, miten me voisimme järjestönä ja yksittäisinä jäseninä purkaa polarisaatiota. Attias muistutti, että siihen tarvitaan taitoja ja tekemistä sekä asennetta ja asennoitumista. Sen lisäksi pitää tuntea kohdeyleisö, keskellä olevien hiljaisten ihmisten ajatukset. Pitää myös valita sellainen aihe mikä yhdistää ja kutsuu ihmisiä mukaan eikä jatka mustavalkoisuuden ylläpitämistä. On myös mietittävä mihin itsensä keskustelussa haluaa asemoida. Huolta on pidettävä myös oman puheen sävystä, arvostettava muita ja itse keskustelua. Attiaksen mukaan joissakin tilanteissa voi toimia asettuminen yllyttäjän rooliin ja sen näkemyksen tuominen paremmin esille. Yleensä kuitenkin paremmin toimii tunteiden käsitteleminen, ihmisten ja heidän huoliensa sekä pelkojensa kuunteleminen. Polarisaation taustalla oleviin prosesseihin voidaan vaikuttaa olemalla lähtemättä identiteettipuheeseen mukaan, muuttamalla tai luomalla uusia narratiiveja.
Koulutuksen aikana keskustelimme siitä, miten me rauhanaktivisteina opettelemme kuuntelemana ja käymään Nato-keskustelua sekä sallimme useampia totuuksia ja hyväksymme erilaisia näkemyksiä. Yksi keskusteluista huomautti osuvasti, että kansanäänestyksessä jokainen olisi voinut vastata vain kyllä tai ei, mutta keskustelussa pitäisi voida lisätä sen jälkeen sanoa ”mutta”.
Jos olet kiinnostunut oppimaan lisää, tutustua Miriam Attiaksen vetämään Helsingin yliopiston kurssiin toimivat väestösuhteet sekä polarisaation ja konfliktien käsittely -kurssiin.
Pyrimme järjestämään jäsenillemme depolarisaatio-koulutusta vuosittain. Pääset mukaan liittymällä jäseneksi ja seuraamalla jäsenviestintää.
