Luin äsken vihdoin Risto Isomäen tiederomaanin Sarasvatin hiekkaa. Se kertoo vakuuttavasti vedenpaisumuksesta, joka hukuttaa kaikki maapallon rannikot. Populaarikulttuurissa on keksitty tulevaisuusskenaarioita milloin mihinkin mahdolliseen mullistukseen tai kehityskulkuun pohjautuen. Dystopiat ovat suosittuja ja tuntuu, että leijonanosa elokuvateatterien suosikeista on scifiä, robotteja ja suuria sotia, jotka tuhoavat luonnon.
Mitä ajattelemme dystopioista? Ovatko ne vain viihdettä, osuvaa yhteiskuntakritiikkiä vai jotain siltä väliltä? Dystopioiden suhde todellisuuteen on vaihteleva, mutta monesti ne tarttuvat ja suurentelevat jotain ajankohtaista kehityskulkua. Scifin ja fantasian suosio kasvaa usein vaikeina aikoina, kun todellisuuden paino käy liian raskaaksi. Kenties tänä päivänä ahdistus ilmastosta luo tarpeen paeta todellisuutta – tai kuvitella, miltä se näyttäisi äärimmilleen vietynä.
Ilmaston lämpeneminen on viime aikoina pyörinyt minunkin mielessäni. Olen pohdiskellut ja tutkinut sitä, miten ja milloin mitkäkin ilmaston lämpenemisen vaikutukset alkavat näkyä, Suomessa tai muualla. Eläinlajeja näyttää jo yhtenään kuolevan sukupuuttoon, mutta odotan vielä sitä, kun joku suomalaisille todella tuttu laji kuolee pois. Herättääkö se keskustelua yhteiskunnassa, jossa monet edelleen kieltävät ilmaston lämpenemisen tai pitävät siihen varautumista turhana vouhotuksena?
Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole ainoa asia, joka saattaa mullistaa maailman. Ydinaseet ja mahdollinen ydintuho ja ydintalvi ovat Sadankomiteassa aina pinnalla. Pakolaisuus ja maahanmuutto vaikuttavat myös selvästi maailmaan sellaisena kuin me sen tunnemme.
Väkivaltaiset konfliktit ajavat ihmisiä pois satojaan viljelemästä kaupunkeihin. Kaupungistuminen onkin jo muuttanut maailmaa. Maanviljely on sekä Suomessa että ympäri maailmaa kannattamatonta ja riskialtista ja silti meidän on kaikkien saatava syödäksemme. Mitä ja miten keksimme tulevaisuudessa viljellä, jotta maapallon kasvavalle väestölle riittää ruokaa? Joudumme ilmaston lämpenemisen ja siitä aiheutuvien muutosten takia totuttautumaan todennäköisesti erilaiseen ruokaan kuin mitä nyt syömme ja ehkä harrastamaan kaupunkiviljelyä.
Elokuvissa harvemmin keskitytään niin banaaleihin asioihin kuin syöminen, mutta toisaalta Cormac McCarthyn romaanissa Tie, joka kertoo ydintuhon jälkeisestä maailmasta, ruuanhankinta on hyvin keskeisessä roolissa. Toivottavasti emme joudu samanlaiseen tilanteeseen, mutta ehkä fantasia- ja scifielokuvat ovat valmistaneet meitä siihen, että maailma muuttuu.
On hyvä, jos emme tuudittaudu tunteeseen, että elämä jatkuu samanlaisena loputtomiin. Kannattaa suhtautua uusiin asioihin avoimin mielin, valmiina omaksumaan välttämättömiä muutoksia. Ennen kaikkea kannustan kaikkia toimimaan sekä ilmaston lämpenemisen että muiden uhkien torjumiseksi, kun vielä voimme.
