6.12.2018
Hyvät ystävät, olen pahoillani, etten pääse paikalle esittämään kiitoksiani henkilökohtaisesti. Toivottavasti syvä kiitollisuuteni kuitenkin välittyy teille myös näin. Olen rauhanpalkinnosta todella, todella otettu – monestakin eri syystä.
Aivan ensinnä olen kiitollinen siitä, että Sadankomitea on palkinnolla ottanut esiin kansainvälisen oikeuden merkityksen tilanteessa, jossa niin moni valtionpäämies on entistä hanakammin siirtämässä kansainvälisen yhteisön syrjään omien intressiensä tieltä. On toki totta, että tämän on perinteisesti katsottu olevan yksi kansainvälisen oikeuden perustehtävistä: se mahdollistaa valtion itselleen asettamien arvopäämäärien toteutumisen. Oikeussäännöt ovat ikään kuin välineitä, joita valtiot käyttävät poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi. Toisaalta kansainvälisen oikeuden on myös katsottu muokkaavan ja ohjaavan politiikkaa: vasta se, että kansainvälinen oikeus esimerkiksi sommittelee maailman suvereenien valtioiden kokonaisuudeksi, tekee tavoitteitaan toteuttavasta valtiosta mahdollisen. Tässä kansainvälinen oikeus nähdään oppimisprosessina, jossa valtiot alkavat määrittää paitsi tavoitteitaan myös omaa identiteettiään kansainvälisen oikeuden periaatteiden, kuten suvereenisuuden, avulla – samalla sääntöjen normatiivinen voima hiljalleen sosiaalistaa egoistiset valtiot kansainvälisen oikeuden kosmopoliittiseen henkeen ja mahdollistaa rauhan. Niin osuvia kuin nämä luonnehdinnat ovatkin, ovat ne vaillinaisia jättäessään huomiotta oikeuden moniulotteisemman ja perustavamman tehtävän: vallankäyttäjien kontrollin.
Kansainvälinen oikeus on nimittäin ennen kaikkea formalistinen käytäntö, joka perustuu kaikkien käytettävissä oleville muodollisille säännöille ja argumenteille. Se vaatii, että päätösten on noudatettava tiettyä menettelytapaa ja että niiden tulee perustua yleisille periaatteille. Näin se pakottaa päätöksentekijän ottamaan etäisyyttä omiin preferensseihinsä: sen sijaan, että hän ottaa ne annettuna, on hänen muodollisessa päätöksentekoprosessissa oikeutettava poliittiset valintansa yleisesti hyväksytyin standardein. Kansainvälinen oikeus rajoittaa näin vallankäyttöä ja tekee päättäjistä vastuullisia poliittiselle yhteisölle. Tässä aivan olennaista on se, että muodollisena käytäntönä kansainvälinen oikeus on kaikille avoin: se on myös niiden käytettävissä, jotka ovat vallanpitäjien päätösten kohteita. Näin se antaa kansainvälisen äänen niille, jotka ovat tulleet loukatuiksi. Kun toteamme jonkun toimen olleen ’hyökkäysteko’ tai jonkun teon olleen ’ihmisoikeusrikkomus’, nostamme yksittäisten ihmisten kärsimyksen julkisoikeudelliseksi loukkaukseksi – sellaiseksi, joka on koko poliittisen yhteisön asia. Kansainvälinen oikeus muistuttaa vallankäyttäjiä avoimuudesta sen suhteen, mitä muilla on sanottavana. Sen sanoma on, että heikompia on kuultava ja suojeltava.
Nykypolitiikka on vastenmielistä juuri siksi, että se merkitsee vetäytymistä tällaisesta yhteisöllisestä sitoumuksesta yksityisten intressien ja yksityisen omantunnon ääneen. Tässä tilanteessa, hyvät ystävät, kansainvälinen oikeus muodollisine sääntöineen ja menettelytapoineen näyttäytyy vastarinnan strategiana. Se kun tarkoittaa juuri vallankäyttäjien yksityisten pontimien rajoittamista. Se kyseenalaistaa intressit, jotka vahvimmat valtiot ottavat nyt annettuna. Se vaatii niitä artikuloimaan toimensa yleisesti hyväksytyin standardein ja alistamaan ne institutionaaliselle kritiikille esimerkiksi YK:ssa. Konstruoimalla niin päättäjät kuin päätösten kohteet saman yhteisön – esimerkiksi YK:n – jäseniksi oikeuden formalismi pitää avoinna universaalin yhteisön mahdollisuutta. Kansainvälisen oikeuden vapauttava ydin, sen universaali lupaus, on siinä, että se kieltäytyy muuttumasta yksittäisten tahojen poliittiseksi ohjelmaksi. Se edustaa universaalin mahdollisuutta mutta se tekee sen pysymällä tyhjänä ja siten välttämällä imperialismin vaaran. Sen universalismi on mahdollisuuksien horisontti, saavuttamaton mutta silti välttämätön.
Tästä syystä meidän on puolustettava formaaleja sääntöjä ja menettelyitä. Tästä syystä meidän on kannettava vastuumme ja todettava laittomuudet ääneen. Vailla kansainvälisen oikeuden tarjoamaa avoimuutta ja yhteisöllisyyttä nykyiset vallankäyttäjät sulkisivat pois kosmopoliittisuuden, emansipaation ja siis rauhan utopian.
Tässä Sadankomitealla on aina ollut mitä merkittävin tehtävä, sillä kansainvälisoikeudelliset mekanismit ja valvontajärjestelmät tarvitsevat kansalaisyhteiskuntaa ja kansalaisjärjestöjä, jotka käyttävät tarjolla olevia mekanismeja ja prosesseja vaatiakseen sääntöjen noudattamista. Miksi? Siksi, että mahdollisuutemme tarttua rikkomuksiin sääntöjen avulla ei ole niinkään kiinni siitä, että kirjaamme jonkin tietyn oikeuden kansainväliseen sopimukseen tai perustuslakiin; vielä enemmän on kiinni siitä, minkä sisällön me tuolle säännölle annamme. Sadankomitea ei koskaan ole kaihtanut tätä tehtävää. Siksi olen aivan erityisen ylpeä tästä palkinnosta. Kiitos Sadankomitea.
Lisätietoja
