Ydinaseen käyttötabu murenee puhetavoissa, mutta missä on vastuu?
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on nostanut jälleen pintaan ydinaseen käytön mahdollisuuden. Median, päättäjien ja asiantuntijoiden piirissä on kuultu paljon vertauksia Kuuban ohjuskriisiin ja kylmän sodan aikoihin, mutta nykyinen tilanne poikkeaa paljolti aiemmasta.
Kun tuolloin kyse oli molemminpuolisesta kilvoittelusta toinen toistaan tuhovoimaisempien ydinaseiden valmistamisessa Neuvostoliiton ja USA:n välillä, pelokkaat ja syyttävät katseet ovat kääntyneet nyt yksinomaan Venäjään. Kauhun tasapaino tuntuu järkkyneen, ja syystä: keisarinviittaa haikaileva Putin ja hänen vanhan vallan aikoja romantisoiva lähipiirinsä ovat osoittaneet, että sisäisen paineen kanssa kipuileva valtionjohto kykenee lähestulkoon mihin vain.
Epävakaassa tilanteessa on herännyt pelko siitä, että tulemme todistamaan taktisen ydinaseen käyttöä Ukrainassa. Uskomus ydinaseen käytön mahdottomuudesta on hitaasti murentumassa, ainakin jos tarkastellaan vallitsevaa keskustelua. Asiantuntijat näkevät ensi-iskun mahdollisuuden edelleen pienenä. Kuitenkin jo todistamamme mediadiskurssi riittää muodostamaan hirvittäviä mielikuvia.
Ydinase on aina joukkotuhoase, riippumatta sen tyypistä tai voimakkuudesta. Kykenemme käsittämään edes jollain tasolla, millaista tuhoa ydinaseen käyttö tekisi Ukrainassa. Ydiniskun seuraukset tuntuisivat eri tavoin kaikkialla Euroopassa ja maailmassa. Lukemattomat menettäisivät henkensä ja elinympäristöt tuhoutuisivat peruuttamattomasti. Säteilyn terveysvaikutukset tuntuisivat sukupolvien päähän. Mikäli tilanne päätyisi ydinsotaan, emme enää edes voi spekuloida seurausten laajuudella.
Suurin osa ihmisistä myös tietää, mitä Hiroshimassa ja Nagasakissa tapahtui toisen maailmansodan päättyessä. Nyt ydintuhon uhka on tuotu konkreettisemmin kuin koskaan aiemmin omalle kynnyksellemme Eurooppaan. Tilanteen vakavuudesta huolimatta käynnissä oleva keskustelu tuntuu keskittyvän epäolennaisiin kysymyksiin.
Erilaisten uhkaskenaarioiden ja vaihtoehtojen spekulointi mediassa on luonnollista ja varsin tuottoisaakin. Minkälaisia ydinaseita Venäjän varastoissa on? Minne Ukrainassa Venäjä pudottaisi ydinpommin? Miten eri käyttövaihtoehdot eskaloisivat sotaa? Mitä Venäjän kenraalisto tuumaa ydinaseista? Mitä Putin haluaa saavuttaa ydinaseilla?
Tätä punniten esitän kysymyksen: onko sopivaa puhua ydinaseesta kuin mistä tahansa käyttöön soveltuvasta aseesta? Ydinase ei ole verrattavissa tavanomaisiin aseisiin millään mittapuulla. Medialla on valtava vastuu diskurssien luomisessa ja keskustelun rakentajana. Peruasiat on kansalaisenkin hyvä tietää, mutta näin vakavalla aiheella mehustelu ei vie keskustelua oikeaan suuntaan.
Onko sopivaa puhua ydinaseesta kuin mistä tahansa käyttöön soveltuvasta aseesta?
Pahimpaan valmistautuminen on tunnetusti viisautta. Sotastrategiassa ja turvallisuuspolitiikassa tällaisilla skenaarioilla on olennainen paikkansa. Mikäli niitä kuitenkin esitellään julkisuudessa kevyesti kuin päivän säätä, tullaan vahingossa normalisoineeksi puhetapaa ydinaseiden käytön mahdollisuudesta. Voidaan myös kysyä, tuetaanko näin tarkoituksettomasti myös Putinin kovaa retoriikkaa ja uhittelua.
Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussamme on tapahtumassa murros, jota ei ole käsitelty julkisesti. Ydinaseet tuodaan Nato-jäsenyyden myötä lähemmäs omaa turvallisuuttamme perustavanlaatuisella tavalla. Siksi on aika kääntyä tarkastelemaan omaa rooliamme ja kysyttävä oikeita kysymyksiä – eikä yksikään niistä liity Putinin mielentilan diagnostiikkaan tai ydinpommin operatiivisiin käyttömahdollisuuksiin.
Turvallisuusympäristön muutos vaatii itsetutkiskelua koko yhteiskunnassa
Ydinasevaltojen arsenaalit muodostavat pelotteen, jollaista ei olisi koskaan pitänyt syntyä. Valtapolitiikka ei kuitenkaan kysy moraalia, vaan geostrategisiin turvallisuussyihin vetoavaa kylmää rationaalisuutta. Mitä useampi valtio sitoutuu tähän periaatteeseen, sitä voimakkaampi pelote. Joukossa on näennäisesti turvaa, vaikka istuttaisiin yksissä tuumin itsekaivetun miinan päällä.
Naton jäsenenä Suomi tulee luontaisesti sitoutumaan sotilasliiton ydinaselinjauksiin. Jäsenyysprosessin alkuvaiheissa tehtiin selväksi, että jäsenyydelle ei aseteta ennakkoehtoja. Samalla kajahti selkeä vakuutus siitä, että Suomen maaperälle ei todennäköisesti tulisi ydinaseita eikä se edes olisi Naton strategian kannalta tarkoituksenmukaista. Keskustelu keskittyi tämän kysymyksen ympärille katsomatta edes vilaukselta peiliin: olemme valtio, joka on astelemassa joukkotuhoaseeseen perustuvaan liittoumaan lähestulkoon ehdoitta ja varauksetta.
Vaikka maatamme ei koskaan suoraan puolustettaisi ydinasein, olisimme liittouman jäsenenä moraalisessa vastuussa Naton muualla tekemästä ydiniskusta. Käytännössä hyväksymme tällöin ydinaseen käytön – tietysti osana laajempaa konfliktia ja viimeisenä, “välttämättömänä” keinona. Tämä asianhaaraa lieventävä toteamus ei kuitenkaan riitä.
Nykyinen muutos pakottaa katsomaan identiteettiimme kansakuntana. Suomi on ajautumassa eräänlaiseen kaksoisrooliin. Nato-Suomen on kohdattava suoraan se osa valtiollisesta identiteetistämme, joka on perinteisesti ajanut rauhaa ja aseidenriisuntaa. Näiden kahden tien yhteensovittaminen on vielä alkutekijöissään, mutta täysin mahdollista. Tietysti elämme tänä päivänä hyvin erilaisessa ajassa: Suomi ei ole enää suurvaltajännitteiden keskellä tasapainoileva puolueeton maa, jolle oli ensiarvoisen tärkeää toimia aktiivisesti rauhanvälityksen ja aseidenriisunnan parissa ulkopoliittisen liikkumavaran tavoittelemiseksi.
Nykyinen muutos pakottaa katsomaan identiteettiimme kansakuntana.
On silti muistettava, että kansalliseen identiteettimme on juurtunut käsitys pienestä valtiosta, joka yhteistyön kautta kykenee lisäämään turvallisuutta ympärillään. Suomi on nyt etenevissä määrin mukautumassa turvallisuuspoliittiseen paineeseen hakeutumalla ydinaseen näennäiseen suojaan.
Samalla katse kääntyy poispäin kysymyksistä, jotka odottavat yhä vastauksia. Mitä ydinaseen käyttö Naton toimesta merkitsisi meille kansakuntana? Olemmeko valmiita hyväksymään mahdollisesta ydinaseiskusta seuraavan ydinsodan osana turvallisuuspolitiikkaamme, osana sitä Eurooppaa, jonka rauhanrakennuksessa olemme pitkään olleet vakaa ja vankkumaton osa? Ja ennen kaikkea: kuka lopulta maksaa hinnan?
Mikäli todella lähestymme ydinaseen operatiivista käyttöä edes ohuena mahdollisuutena – mikä jo ajatuksena on täysin absurdi – myös meidän on käsiteltävä näitä kysymyksiä vakavasti. Vastuuta ydinaseen käytöstä ei voi ulkoistaa yksinomaan ydinasevalloille, mikäli valtio on periaatteellisesti ja tosiasiallisesti valmis hyödyntämään niitä myös oman etunsa ja turvallisuutensa nimissä.
Tästä syystä Suomi ei voi hakeutua Naton ydinasepelotteen huomaan tarkastelematta kriittisesti omaa rooliaan ydinasepelotteen ylläpidossa. Tällä en tarkoita yksinomaan sitä, olisimmeko esimerkiksi Naton ydinaseita kuljettavien koneiden saattajia tai vetäytyisimmekö taustalle tukemaan operaatioita tavanomaisin asein. Kyse on laajemmin moraalista, arvovalinnoista ja identiteetistämme.
Toistan, että on hyvin epätodennäköistä, että ydinaseita nähtäisiin koskaan Suomen maaperällä tai meihin kohdistuisi suoraan vastatoimenpiteitä vaativa ydinaseisku. Tämän olettamuksen lisäksi on pohdittava rooliamme laajemmassa mittakaavassa ja ennen kaikkea tästä roolista juontuvia seurauksia. Miten säilytämme yhteistyöhön nojaavan turvallisuuspolitiikan uuden Nato-politiikan rinnalla ymmärtäen selkeästi, mihin meidän on oltava valmiita?
Vastuullisen keskustelun aika on viimeistään nyt
Lopuksi palaan kehotukseeni vastuunotosta ja avoimuudesta. Tarvitsemme keskustelua, jossa ydintuholla maalailun ja ydinaseiden käyttömahdollisuuksien pallottelun sijaan tuodaan esiin kriittistä itsereflektiota. Käsillä oleva ulko- ja turvallisuuspoliittinen muutos koskettaa syvästi myös identiteettiämme ja sitä, millaisen paikan otamme sotilasliiton jäsenenä.
Ydinaseen käyttötabun voidaan sanoa murentuneen Putinin aggressiivisen retoriikan myötä. Vaarallinen retoriikka ei ole vain puhetta, vaan se on viimeaikaisten esimerkkien valossa otettava vakavasti. Tunnumme tiedostaneen tämän puolen hyvin, mutta muutos pakottaa myös laajempaan itsetutkiskeluun.
Suomen hallitusohjelmaan on kirjattu pyrkimys kaikkien joukkotuhoaseiden kieltämiseen ja hävittämiseen. YK:n ydinasekieltosopimus tuntuu päättäjien keskuudessa odottelevan yhä parempaa hetkeä. Tällaista hetkeä ei valitettavasti ole tulossa, jos ydinaseiden tuotannon, hallussapidon ja käytön kieltävä sopimus mielletään muiden Nato-maiden tapaan sotilasliiton jäsenyyden kanssa yhteensovittamattomaksi. Kysyn kuitenkin: miten tällainen linjaus voitaisiin ylipäätään tehdä, jos omasta suhteestamme ydinaseisiin ei ole puhuttu kuin yksittäisin äänenpainoin, käsittelemättä asiaa perinpohjaisesti?
Olisi Suomen kaltaiselle sopimusperustaisuuteen nojanneelle ja aseidenriisunnassa aktiiviselle pohjoismaalle verrattain kummallista olla käymättä julkista keskustelua muuttuvasta suhteestamme joukkotuhoaseeseen. Ydinaseista puhutaan nyt enemmän kuin aikoihin, joten ajankohta on varsin otollinen tällaiseen keskusteluun.
Kukaan meistä ei halua nähdä sitä päivää, kun ydinaseita käytetään toistamiseen sodassa. Ydinase on totaalisen tuhon väline, eikä sen käyttöä tule väläytellä harkitsemattomasti uutisotsikoissa. Venäjän ydinisku Ukrainaan ei olisi sodan suurin mahdollinen kärjistymä. Se olisi käänteentekevä hetki, josta ei olisi paluuta – ei Ukrainalle, Venäjälle tai Euroopalle. Eikä edes Suomelle.
Emme pääse asiassa eteenpäin punnitsemalla iltapäivälehdissä, ovatko Putinin näpit ydinaselaukaisimella huomenna tai kuukauden päästä. Voimme tehdä jotain myös itse, koko yhteiskunnan tasolla. Halummeko käsitellä omaa suhdettamme ydinaseisiin nyt vai sitten, kun voi jo olla liian myöhäistä?
Kirjoittaja on Sadankomitean viestintäkoordinaattori.
