Aseistakieltäytyjä Sampsa Oinaala kirjoittaa kiinnostavan omakohtaisesti poliittisen keskusteluilmapiirin militarisoitumisesta (HS 19.2.2023). Oinaala ilmaisee pettymyksensä ”hämillään” olevaan rauhanliikkeeseen, jonka muutoin korrektit kannanotot kuulostavat ”ympäripyöreältä sanahelinältä” vuosi Putinin valloitussodan alkamisesta. Rauhanliike on kohdannut vanhan dilemman rauhan rakentamisen ehdoista: Kuinka laskea aseet tekemättä palvelusta niihin ensimmäisenä tarttuneelle?
Sotilaallisen ajattelun yliote diplomatiasta estää löytämästä polkuja kestävään rauhaan. Moralisoivassa tunnevimmassa vain kadotetaan poliittinen kompassi.
Aleksi Okkonen
Oinaalan arvostelu on ymmärrettävää mutta yksipuolista. Rauhanliikkeen olisi toki ryhdistäydyttävä ja oltava valmis tarkistamaan ehdottoman pasifismin soveltuvuutta nykyolosuhteisiin. Sotilaallisen voimankäytön paluu vanhalle mantereelle ei saa osoittautua rauhanliikkeen Waterlooksi – sitähän sodan syypää juuri toivoo.
Oinaalan peräämiä yksiselitteisiäkin ehdotuksia sodan lopettamiseksi rauhanomaisin keinoin on sen sijaan kuultu niin tutkijoilta kuin sotavoimien johdoltakin. Syitä siihen, miksei Oinaalan mukaan ”sellaista kerrota missään” on etsittävä suomalaisen lehdistön toimituskunnista. Median haluttomuus nostaa esille muualla Euroopassa vakavaa huomiota saavia aloitteita sodan lopettamiseksi ei toki tarkoita, etteikö sellaisia esitettäisi.
Keskusteluilmapiirin kangistuminen on heikentänyt rauhanliikkeen toimintaedellytyksiä. Poikkeamista johtavan turvallisuuspolitiikan yleislinjasta suvaitaan Suomessa yhä kitsaammin – jo Ruotsissa mediamaiseman näkyvyys on toista. Lisäksi pyrkimys suitsia narratiiveja ”strategisen viestinnän” nimissä uhkaa näivettää vapaata mielipiteenmuodostusta. Tie on avattu avoimen keskustelun muuttumiselle suoranuottiseksi valtio- ja virkamiesjohdon puhepointtien mukailuksi. Ei ole ihme, jos yhä karummassa mielipidemaastossa Oinaalan tapaan ”tuntee tietävänsä paljon vähemmän kuin ennen”.
Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on ollut pysähdyksissä pakotettuun konsensukseen perustuvasta Nato-ratkaisusta lähtien. Vaikka linjamuutos vietiin läpi hätärummun rymäkässä, oli se pitkällisen ja piilotellun valmistelun tulosta. Reagointi turvallisuusympäristön muutokseen olisi vaatinut kansallista itsetutkiskelua. Ikävä kyllä olosuhteet sille eivät käy otollisemmiksi, kun Mika Aaltolan sanoin Suomessa aloitetaan ”Pohjolan linnoitustyöt” ja maasta kehittyy ”normaali länsimainen demokratia”. Yhdysvaltain liittolaisena Suomen on luovuttava vielä paljosta.
Aggressori on aina tahtovinaan rauhaa, ja Putinin palkka-armeijoiden tavoite tiivistyy Tacituksen luonnehdinnassa roomalaisesta imperialismista, joka ”teki maasta aavikon ja sanoi sitä rauhaksi”. Heppoisa rauhapuhe tosin syö muidenkin uskottavuutta. Pääministeri Sanna Marin kutsuu Nato-jäsenyyden hakemista ”rauhanteoksi”, ja Pohjoismaiden yhteistyöjärjestö esiintyy ”rauhanlähettiläänä”. Aseviennin kiihdyttämistä perustellaan rauhantahdolla, ja tappamiseen tarkoitettuja sotatarvikkeita viedään rintamalle EU:n rauhanrahaston varoilla. Kauheiden asioiden kaunistelu ei kuuluisi kansanvaltaiseen yhteiskuntaan.
Aseviennistä, ydinaseuhkasta ja rauhanneuvotteluvalmiudesta olisi keskusteltava avoimesti niin kauan kuin Suomi ei ole sodan osapuoli. Sotilaallisen ajattelun yliote diplomatiasta estää löytämästä polkuja kestävään rauhaan. Moralisoivassa tunnevimmassa vain kadotetaan poliittinen kompassi.
Suomalaisen rauhanliikkeen olisi oltava itsekriittinen mutta sitouduttava kestävän rauhan saavuttamiseen neuvotteluteitse. Yhdysvaltain liittolaiseksi hakeutuvassa Suomessa on oltava jatkossakin tilaa vaikuttavalle, entistäkin määrätietoisemmalle rauhantyölle, jottemme loitontuisi Venäjän sotapolitiikan synnyttämän konfliktin rauhanomaisesta ratkaisusta.
Aleksi Okkonen on Sadankomitean hallituksen jäsen.
Blogien tekstit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä eivätkä välttämättä edusta Sadankomitean virallista näkemystä.
