”Suomalaiset ostavat nyt innolla reserviläiskiväärejä, koska moni on löytänyt uuden harrastuksen”, kuuluu Yle-uutisen (10.2.) otsikko, joka kertoo kasvaneesta kiinnostuksesta maanpuolustukseen ja ammuntaan. Se kuvaa hyvin, kuinka sotilaallisten arvojen ja ajattelumallien vahvistuessa yhteiskunnassa ollaan valmiimpia väkivaltaan.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja sen myötä kasvanut huoli turvallisuudesta ovat luoneet ilmapiirin, jossa sodan ja aseiden ihannointi on yleistynyt huomattavasti. Uutisotsikoista saamme lukea yllä olevan kaltaisista jutuista ampumaharrastuksen ylistämisestä tai siitä, kuinka meidän on hyvä jo tänään varautua lähivuosina mahdollisesti edessä olevaan sotaan. Puolustusministeri ehdottaa kuin ohimennen reservistä eroamisen kieltämistä. Jopa ydinaseista, miljoonien ihmisten tappamiseen ja vahingoittamiseen kykenevistä joukkotuhoaseista puhuttaessa jäävät niiden vaarat vähälle huomiolle. Viritetäänkö suomalaisia sotaan?
Valmius sotilaalliseen toimintaan ei synny itsestään, vaan siihen opitaan ympäröivän yhteiskunnan vaikutuksesta. Näin määritteli hiljattain edesmennyt rauhan- ja konfliktintutkimuksen pioneeri Johan Galtung. Hänen mukaansa kulttuurinen väkivalta luo ja ylläpitää käsityksiä, joilla oikeutetaan joko suoraa tai rakenteellista väkivaltaa. Sillä viitataan siis kulttuurien sisällä piileviin väkivaltaa oikeuttaviin asenteisiin. Kulttuurinen väkivalta voi olla läsnä kielessä, mediassa, jopa kouluissa. Sitä esiintyy ajattelumalleissamme ja ennakkoluuloissamme.
Ympäristö, jossa kasvamme ja elämme, opettaa meitä näkemään tietynlaisen toiminnan oikeana – hyväksymään esimerkiksi militaristiset asenteet osana arkea. Kysymys kuuluukin, millaista rauhan kulttuuria yhteiskunnassa rakennetaan, tai rakennetaanko sellaista ylipäänsä? Tällä hetkellä asevarainen turvallisuus vaikuttaa menevän kaiken muun edelle: Rahaa riittää asevarusteluun samalla kun rauhantyöstä leikataan.
Militarismi nostaa esille juuri tällaisen ajattelumallin: ei ole muita kuin sotilaallisia vaihtoehtoja. Jos tällainen vaihtoehdottomuus ja yksipuolisen sotilaalliset ratkaisut korostuvat esimerkiksi mediassa, jäävät muut äänet jalkoihin. Silloin ihmisiltä viedään mahdollisuuksia saada tietoa, ilmaista tyytymättömyyttään tai haastaa vallitsevia rakenteita, mikä on välttämätöntä muutoksen aikaansaamiseksi.
Siksi tarvitsemme rauhantekijöitä, jotka luovat väkivallalle ja sotilaalliselle toiminnalle vaihtoehtoista kulttuuria. Militarismista poiketen rauhantyö haastaa autoritarismin. On huomionarvoista, että rauhanaktivismi on Venäjällä käytännössä kielletty. Maassa, jonka toiminnalla Suomenkin kasvavaa sotilaallista varustautumista perustellaan, sodanvastustajien toimintamahdollisuuksia on pyritty jatkuvasti tukahduttamaan muun muassa rikosoikeudellisin keinoin, pidättämällä ja jopa kiduttamalla mielenosoittajia.
Rauhankulttuuria luodaan panostamalla ihmisiin
Siinä missä valmius aseelliseen konfliktiin kumpuaa syvältä kulttuuristamme, myös rauhan kulttuurin rakentaminen lähtee liikkeelle rauhan ajatuksen legitimoimisesta – siitä, että rauhanomaiset ratkaisut nähdään yleisesti hyväksyttyinä tapoina toimia. Rauha on sodan edellytysten poissaoloa ja samalla aktiivista rauhan edellytysten ylläpitämistä ja edistämistä.
Kestävä rauha rakentuu väkivallattomuuden sekä toimivien instituutioiden, asenteiden ja normien ympärille. Se liittyy hyvinvoinnin edistämiseen – siihen, että ihmisoikeudet toteutuvat, resurssit jakautuvat oikeudenmukaisesti ja ihmisten perustarpeet on turvattu. Köyhyys, elinkeinojen katoaminen ja resurssien epäoikeudenmukainen jakautuminen lisäävät tyytymättömyyttä ja epävarmuutta, mikä voi luoda rikollisuutta, lisätä poliittista epävakautta ja nostaa konfliktin riskiä. Jos ihmiset ovat tyytyväisiä ja voivat hyvin, on väkivaltaisen konfliktin riski pienempi.
Sotaan johtavia syitä on tärkeä ymmärtää, jotta löydettäisi keinoja epäkohtien korjaamiseen ja konfliktien ennalta ehkäisyyn rauhanomaisesti. Se onnistuu parhaiten poistamalla syrjiviä rakenteita ja asenteita, jotka luovat väkivallan ilmapiiriä ja rajoittavat ihmisten mahdollisuuksia toteuttaa itseään.
Kun vuonna 2023 Digital Dehumanisation -konferenssissa kysyimme Costa Rican päättäjiltä, mikä on heidän salaisuutensa aseidenriisunnan edelläkävijyyden takana, vastaus kuului: “Meillä ei ole armeijaa. Se muutti kaiken. Panostamme aseiden sijaan ihmisiin.”
Voisimmeko Suomessa kuvitella, miltä näyttäisi yhteiskunta, jossa ei ole sisäänrakennettua ajatusta aseiden käytön välttämättömyydestä?
Kirjoittaja on Sadankomitea hallituksen varajäsen
Blogien tekstit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä eivätkä välttämättä edusta Sadankomitean virallista näkemystä.
