Olen viettänyt elämästäni yli kahdeksan vuotta ulkosuomalaisena, neljässä maassa, kolmella mantereella. Näiden vuosien aikana olen ehtinyt kuulla kaikenlaisia näkemyksiä ja kysymyksiä Suomesta, mutta yksi yleisimmistä liittyi ehdottomasti suomalaiseen koulutukseen. Olen käynyt lukemattomia keskusteluja aiheesta ja aina tuntenut suurta ylpeyttä suomalaisesta peruskoulujärjestelmästä; siitä miten Suomessa sivistystä ja koulutusta arvostetaan, ja miten koko järjestelmä pohjautuu ajatukseen, että tärkein resurssimme yhteiskunnassa ovat lapset ja nuoret.
Itsekin kasvatustieteitä opiskelleena olen mielelläni myös kertonut, miten Suomessa opettajat ovat korkeasti koulutettuja huippuammattilaisia, ja suu vaahdossa paasannut koulutuksen maksuttomuudesta.
Mutta viime vuosina mieleeni on hiipinyt pelko ja huoli. Mitä koulutusjärjestelmällemme on tapahtumassa? Millaista koulutuspolitiikkaa meillä todellisuudessa tehdään?
Kahden edellisen hallituskauden aikana koulutuksesta on leikattu liki 1,5 miljardia euroa. Leikkaukset ovat koskettaneet kaikkia opintoasteita lähtien varhaiskasvatuksesta aina yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin saakka. Kehityssuunta ei ole vain huolestuttava, se on pelottava. Aivan kuin olisi unohdettu se, miten koulutus vaikuttaa aivan kaikkeen: se on edellytyksenä eriarvoisuuden ja köyhyyden poistamiselle, avainasemassa syrjäytymisen ehkäisyssä ja kaiken kaikkiaan paras keino turvata yhteiskunnan vakaus – ja rauha.
Koulun tehtävä ei ole jakaa tietoa, vaan ennen kaikkea kasvattaa meistä kriittisesti ajattelevia elinikäisiä oppijoita. Antaa meille keinot toimia yhteiskunnassa yhdessä muiden kanssa, opettaa globaalia vastuuta mutta samalla ymmärtää paikallisten tekojen vaikutus.
Kun säästetään koulutuksesta, varastetaan tulevaisuudesta. Koulutusleikkausten todelliset vaikutukset tulevat näkymään vasta vuosien ja vuosikymmenten kuluttua, mutta jokainen voi miettiä, miten vähentyneet opetustunnit, ryhmäkokojen kasvu ja opettajien lisääntyvät paineet vaikuttavat lapsiin ja nuoriin. Puhumattakaan siitä ilmapiiristä, jossa he varttuvat, kun yliopistoilta viedään jatkuvasti resursseja ja tieteeltä halutaan tuloksellisuutta ja tehokkuutta näkemättä tieteen itseisarvoa osana sivistysyhteiskuntaa.
Sama linja on valitettavasti ulottumassa myös kehityspolitiikkaan: koulutus ei kuulu Suomen kehityspolitiikan kärkiteemoihin, mitä monet kansalaisjärjestöt ovat aiheellisesti kritisoineet. Koulutukseen panostaminen olisi kaikilla mittareilla mitattuna tehokkain keino edistää globaalia hyvinvointia, tasa-arvoa ja rauhaa. Tuntuu, että olemme hitaasti liukumassa kohti suuntaa, missä idea koulutuksen mallimaasta elää vain juhlapuheissa, mutta ei teoissa.
Nelson Mandela on todennut koulutuksen olevan voimakkain ase, jota voi käyttää maailman muuttamiseen. Se on myös tärkein asia, johon voimme panostaa, mikäli haluamme ajaa rauhaa, kestävää kehitystä ja tasa-arvoa.
Ulla Mikkola
