Tämä teksti on muokattu Laura Lodeniuksen palkintopuheen pohjalta, jonka hän piti saatuaan Sadankomitean rauhanpalkinnon 5.12.2023.
Betrtolt Brehct, näytelmäkirjailija, runoilija kulttuuripersoona, joka asui Suomessakin jonkin aikaa maanpaossa, kysyi:
Lauletaanko synkkinä aikoina ja vastasi lauletaan, silloinkin lauletaan, silloin lauletaan synkkiä lauluja.
Ja ehkä kiitospuheeni Sadankomitean rauhanpalkinnosta näinä aikoina on hieman synkähkö.
Rauhanliikkeen ihmiset ja aktiivit yrittivät monin tavoin niin Euroopassa kun Suomessakin 1930-luvulla varoittaa fasismin noususta Euroopassa, puolustaa ihmisoikeuksia, demokratiaa ja varoittaa voimapolitiikan ja aseiden varaan rakennettavasta politiikasta. He yrittivät varoittaa kansalaisia siitä, että kun valtakunnassa kansalaisia valmistellaan sotaan, ja rahoitetaan ensi sijassa aseita ja aseistautumista – se yleensä merkitsee sotaa.
Sotaan ei jouduta, ja ajauduta, se on matka, joka kuljetaan, vaikka tuupitaan ja uhkaillaan niin silti itse valitsemin askelin; yksi askel, päätös ja suunnanvalinta kerrallaan; jos ihmiset eivät päätä toisin. Sodat eivät ole luonnonkatastrofeja eivät maanvyöryjä tai sadon syöviä heinäsirkkalaumoja – ne ovat valitun ja tehdyn politiikan epäonnistumisia.
Aikuisten maailmassa – globaalipolitiikassa – ei auta itkeä “se toinen aloitti” – “se toinen oli tuhmempi”. Pitää itse olla se vastuullinen, se, joka miettii kansakunnan ja oman maan todellista vakautta ja turvallisuutta sekä hintaa joka sodasta ja varustelusta maksetaan, rahassa ja inhimillisesti.
Suomessa esimerkiksi Rauhanliitolla oli 30-luvulla maan kouluja kiertävä puhuja, joka vetosi, ettei koulujen pihalla opetettaisi lapsille aseenkäyttöä ja militarismia. Nyt voisi olla sen aika taas; hiljattain uutisoitiin, että Lappeenrannassa koulukeskuksessa harjoitellaan aseenkäyttöä koulun jälkeen, ja joskus kouluaikanakin, kivääriä muistuttavalla laseraseella. YLE raportoi, että Ylämaan koulu ei ole ainoa opinahjo, jossa ampumista voi harjoitella koulupäivän aikana. Suomessa on yli kymmenen ampumaseuraa, joilla on sisäampumarata joko koulun tai ammattioppilaitoksen tiloissa tai niiden läheisyydessä, toki kohteena aluksi on hirvet.
Sotarumpu soi jälleen
30-luvulla Euroopassa ja Suomessa kävi, kuten tiedämme historiasta, huonosti. Rauhanäänet ja rauhanliike vaiennettiin ja aseet ja voimapolitiikka puhuivat ja annettiin puhua.
Nyt rummutetaan taas sotarumpuja. Venäjä naapurimme on aggressiivinen, militaristinen, autoritäärinen kleptokratia. Suomalainen rauhanliike on yrittänyt jo koko Neuvostoliiton hajoamisenkin jälkeisen ajan (ja senkin aikana) tukea kehitystä toiseen suuntaan. Olemme tukeneet Venäjän antimilitaristisia voimia ja kansalaisyhteiskuntaa, ilman merkittävämpää apua ja ymmärrystä viralliselta Suomelta, kun taloudelliset suhteet ovat sanelleet käytännön politiikkaa ja prioriteetteja.
Ja nyt kun tilanne on eskaloitunut Ukrainassa avoimeksi – pitkittyneeksi veriseksi sodaksi, Suomemme reagoi osallistumalla sotaan “me olemme kaikki sodassa” – kannustuksin, tuenosoituksin sekä jaksuhalein pommeihin kirjoitettuna. Samalla luulemme, että rakennamme omaa suomalaisten turvallisuutta sotilaallisesti liittoutumalla ja satsaamalla valtavat määrät asevarusteluun.
Meiltä rauhanaktiiveilta kysytään: tarvitaanko Nato aikanakin rauhanliikettä Suomessa? Ja me vastaamme, että totta kai! Kaikissa niissäkin maissa, jotka ovat sotilaallisesti liittoutuneet – Natossakin – on myös rauhanliikettä ja rauhaa puoltavia ääniä! Niin kuin Venäjälläkin on rauhanoppositiota ja sodanvastustajia – ja heitä rohkeita tarvitaan enemmän!
Ehkä kysymykset ja epäröinti rauhanliikkeen roolista Natossa, kuvastaa sitä, että vaikka muuta julkisessa puheessa väitetään, ihmisten ja monien toimittajienkin mieliin on kylvetty ajatus, että tästä lähin Nato-Suomi ei ole enää samalla lailla rauhan asialla – vaan, että nyt ja jatkossa rakennamme turvallisuuspolitiikkamme toisin. Luottaen muuhun kuin aktiiviseen ulkopolitiikkaan ja diplomatiaan. Luottaen sotilaalliseen asevaraiseen suojaan, raja-aitoihin ja rajojen sulkemiseen, ja että kaikkea ohjaa uusi perusvalintamme: että olemme liittoutuneet sotilaallisesti, niin kutsuttuun länteen ja että sen varaan voimme rakentaa turvaamme, taas kerran, että se riittää ja kantaa.
Rauhanliikettä tarvitaan enemmän kuin koskaan
Tämänkin valossa, rauhanliikettä tarvitaan tänään enemmän kuin koskaan – ja rauhanaktiiveja. Siksi on hienoa saada Sadankomitean rauhanpalkinto, koska Sadankomitea nostaa palkinnollaan rauhantyön merkityksen ja rauhanliikkeen teot ja tekijät, jotka ei tänäänkään paljoa kiitosta saa – vaikka vielä ei ollakaan me aktiivit Suomessa jonossa turvasäilöön tai vankilaan, mikä Venäjällä on kollegoidemme ja ystäviemme osa jo käytännössä
Mutta ei vaan synkkiä puheita: Suomi äänesti autonomisten aseiden kieltämistä kansainvälisellä sopimuksella puoltavan päätöslauselman puolesta YK:ssa, kiitos rauhanliikkeen työn. Vaikka virallinen Suomi ei osallistunutkaan, niin suomalaisia rauhanaktivisteja oli mukana YK:n ydinaseet kieltävän sopimuksen osapuolikokouksessa, senkin osalta työ ydinsodan uhkaa vastaan jatkuu. Kansalaisjärjestöaktiivit ovat läsnä ja kirittämässä valtioita Dubain ilmastokokouksessa.
Rauhantyö on askel eteen pari taakse, pari eteenpäin yksi taakse. Sitä tehdään useassa sukupolvessa, josta itsekin olen esimerkki – ja kukaan ei ole liian nuori tai liian vanha liittymään mukaan rauhantyöhön – jotta maapallo pelastuisi!
KIITOS!
Lopuksi vielä muistutus, kuten Rauhanliiton slogan kuuluu: ROHKEA ON RAUHAN KANNALLA!
Kirjoittaja on Rauhanliiton toiminnanjohtaja, joka sai Sadankomitean rauhanpalkinnon 5.12.2023. Tämä kirjoitus on muokattu palkintopuheenpohjalta. Rauhanliitto.
Lue lisää Sadankomitean rauhanpalkinnosta täältä: Rauhanpalkinto – Sadankomitea
