Jokin Mohandas Gandhissa veti minua puoleensa jo lapsena. Hänen periaatteellisuutensa, jääräpäisyytensä ja johdonmukaisuutensa tekivät vaikutuksen. Ehkä hän jollakin tapaa muistutti vanhaa ja viisasta, nautinnoista ja luksuselämästä kieltäytyvää isoisääni.
Armeijan ja sosiologiaopintojeni jälkeen päädyin töihin koulutusvastaavaksi siviilipalveluskeskukseen Lapinjärvelle. Työpaikkailmoituksessa oli haettu kansainvälisyyteen, ympäristökysymyksiin ja rauhankysymyksiin perehtynyttä henkilöä. Totesin osaavani kaksi ensimmäistä, mutta voivani perehtyä kolmanteen.
Ja niin siinä sitten kävi. Hyvin tärkeä kirja oli sivarikeskukselta löytämiäni Jouko Väänäsen toimittama Rauhaa, Peace! – Pasifismin klassikoita. Siihen on koottu pasifistisia esseitä kahden ja puolen tuhannen vuoden ajalta. Se oli portti Gandhin, Martin Luther Kingin ja Leo Tolstoin kirjoitusten pariin.
Vuosituhannen alussa vietin vuorotteluvapaastani puoli vuotta Intiassa sukeltaen yhä syvemmälle gandhilaisuuden maailmaan. Matkan inspiroimana nostin keskeiseksi luentoaiheekseni Gandhin, jonka johdosta minua pyydettiin alustamaan rauhanjärjestöjen Gandhi, King, Ikeda -näyttelyn avajaisiin. Näin tutustuin suomalaiseen rauhanjärjestökenttään, pian se jo imaisi minut mukaansa. Veli-Matti Hynninen otti yhteyttä ja pyysi Loviisan Rauhanfoorumi pääsihteeriksi.
Tästä alkoi intensiivinen yhdeksän vuoden rauhantyön tekemisen kausi. Loviisan Rauhanfoorumin yksinkertainen ja maltillinen toimintamalli sopi minulle hyvin: ideana on tuoda yhteen erilaisia rauhantyön toimijoita, erilaisia uskontoja ja elämänkatsomuksia, tieteilijöitä, taiteilijoita ja poliitikkoja keskustelemaan, tutustumaan, nauttimaan kesästä ja kulttuurista ja pohtimaan yhdessä väkivallan vähentämisen keinoja. Loviisa on pieni kaupunki, jossa suuret ideat kohtaavat.
A Force More Powerful -televisiodokumenttisarja ja samanniminen kirja veivät rauhanaktivismiani edelleen eteenpäin. Siinä käydään läpi historiallisia tapahtumia, joissa epäkohtiin on puututtu aktiivisesti ja rohkeasti, mutta ilman väkivaltaa. Myös Berkeleyn yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen alullepanija, emeritusprofessori ja Metta Center for Nonviolence -järjestön perustaja Michael N. Naglerista tuli suuri inspiraation lähde. Hänen kirjansa, radio-ohjelmansa ja YouTube-luentonsa välittämä gandhilainen, periaatteellinen näkökulma väkivallattomuuteen sai minutkin kirjoittamaan kirjaa aiheesta.
Nykyisin toimin alakoulun luokanopettajana ja saan tehdä rauhankasvatus-, kansainvälisyyskasvatus- ja usein myös rauhanvälitystyötä ruohonjuuritasolla. Kesälomallani matkustan Etiopiaan viimeistelemään Kertomuksia Rohkeudesta -kirjaa.
Siinä missä lääketiede pyrkii vähentämään maailmasta tautien aiheuttamaa kärsimystä, rauhantyö pyrkii ennaltaehkäisemään sotia ja vähentämään maailmasta väkivaltaa. Nämä kumpikin ansaitsevat yhteiskuntamme moraalisen ja taloudellisen tuen.
Saattaa olla liioittelua, mutta olen niin Sadankomitean, Rauhanliiton, Suomen Kristillisen Rauhanliikkeen, Rauhanpuolustajien kuin Rauhankasvatusintituutinkin jäsen. Kullakin näistä järjestöistä on omat vahvuutensa. Sadankomiteassa arvostan ennen kaikkea akateemista keskusteluilmapiiriä, johdonmukaista ja tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa vaikuttamistyötä.
Timo Virtala, 43, luennoitsija ja luokanopettaja, joka kirjoittaa kirjaa väkivallattomuudesta, Lapinjärvi
Rauhan tiellä -kampanjan pääsivulle
Lisätietoja Sadankomitean jäsenyydestä ja vapaaehtoistyöstä