Mieheni tytär organisoi Tanskassa risteilyohjuksia vastustavan Nuoret Rauhan Puolesta -liikkeen joskus 80-luvun puolessa välissä. Ihailin Anne-Birgitan innostusta varsinkin, kun nuoret muutamaa vuotta myöhemmin lähtivät Nevadan autiomaahan vastustamaan ydinkokeita ”Next Stop Nevada” -otsikon alla. Itse tutkin teknologian vaikutusta arkielämään mutta podin huonoa omaatuntoa siitä, että en tehnyt mitään rauhan puolesta.
Tilaisuus tarjoutui kuitenkin, kun kylmä sota oli lopuillaan 90-luvun alussa. Väitöskirjani oli valmis ja mietin, mitäs nyt? Arkielämää tutkiessani olin kuullut tosi vähätteleviä kommentteja siitä, miksi tutkia teknologiaa arkielämän näkökulmasta, kun kaikki teknologia tuli arkeen sotateollisuudesta. Mietin, miten arvot rakentuivat teknologiaan ja päätin tutkia miekkojen takomista auroiksi, olisiko se ylipäänsä mahdollista?
Sain tutkimusapurahan ja pääsin tutkimaan sotateollisuuden murrosta niin USA:ssa kuin Venäjällä. Neuvostoliitto oli juuri romahtanut, ja sotateollisuus oli kuin avoin haava. Yhtäkkiä oli mahdollisuus päästä ennen salaisiin tiloihin ja haastatella ei vain asetuotannon johtajia vaan myös naistyöntekijöitä. Mitä he kertoivat lapsilleen, kun lapsi kysyi, mitä teet töissä? Kirjoitin kirjan Transforming Russia: From Military to Civil Economy.
Tutkimukseni herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Aseiden tuhoaminen kylmän sodan jälkeen vei kaiken rauhanosingon. Se oli kolme–neljä kertaa kalliimpaa kuin aseiden tuotanto. Kun kysyin syytä eräältä USA:n ydinfyysikolta, hän totesi yksikantaan: ”Emme koskaan ajatelleet, että aseet tulisi tuhota”. Ei kai niin, ne oli tarkoitettu käytettäväksi. Kylmän sodan saldo oli 80 000 ydinasetta, kun jo parisataa olisi ollut tarpeeksi tuhoamaan koko maapallon.
Vuonna 1995 tulin Pohjois-Karjalaan maakuntajohtajaksi. Raja oli juuri avautunut, ja EU rahoitti rajaa ylittävää yhteistyötä. Olin innoissani. Vihdoinkin mahdollisuus poistaa viholliskuvia ja tehdä yhteistyötä naapurin kanssa. Olin mukana kehittämässä Euregio Kareliaa, jonka puitteissa emme vain kehittäneet omaa raja-aluettamme vaan loimme mallia myös muille Euroopan ulkorajoille. Kun tulin maakuntajohtajaksi vuonna 1994, Pohjois-Karjalan kauppojen ikkunoissa oli lappu ”Vain yksi venäläinen kerrallaan”. Kun lähdin, luki lapuissa ”Tervetuloa. Puhumme venäjää”.
Vuonna 2001 palasin Tanskaan Kööpenhaminan Rauhantutkimuslaitoksen (COPRI) johtajaksi. Laitos oli tunnettu omasta turvallisuuspolitiikan koulukunnastaan, ja se oli maailman ykköslaitoksia turvallisuustutkimuksessa. Ajattelin, että nyt olin löytänyt paikkani, tässä voisin viettää lopun elämääni tärkeimmän asian, rauhan, parissa. Iloa ei kestänyt kauan. Valta vaihtui Tanskassa, ja COPRIA kuten montaa muutakin laitosta uhkasi lakkautus. Vaikka uhkaus ei toteutunutkaan, päätin lähteä mukaan politiikkaan. Samana päivänä, kun valta oli vaihtunut, Vihreiden puoluesihteeri oli soittanut ja kysynyt, lähtisinkö mukaan eduskuntavaaleihin.
Lähdin ja tulin valituksi kaikkien yllätykseksi. Tästä alkoi poliittinen rauhantyöni eduskunnan puolustusvaliokunnassa ja kansalaistoiminnassa. Liityin Sadankomitean jäseneksi vuonna 2005, ja jättäessäni politiikan vuonna 2009, minut valittiin Rauhanliiton puheenjohtajaksi, työ joka on ollut sekä haastavaa että palkitsevaa. Miten vähäisiä voimavaroja tulisi käyttää, jotta rauhantyö näkyisi ja kuuluisi Suomessa? Miten herättää suomalaiset miettimään maanpuolustukseen liittyviä itsestäänselvyyksiä?
Vuonna 2011 jouduin yllättäen Europarlamenttiin. Se avasi uusia mahdollisuuksia lempiaiheelleni, ydinaseriisunnalle. Pääsin Iran-delegaation puheenjohtajaksi ja seurasin ydinsopimusneuvotteluja läheltä. Järjestin parlamentissa seminaareja ja olin Parlamentaarikot ydinaseriisunnan puolesta -verkoston puheenjohtaja. Osallistuin kansainväliseen ydinaseiden vastaiseen toimintaan.
Olen tällä hetkellä Rauhanliiton puheenjohtaja. Niin kutsuttu Middle Powers Initiative pyrkii keskisuurten ydinaseita vastustavien valtioiden kanssa yhteistyötä tehden luomaan edellytyksiä ydinaseriisunnalle. Olen sen puheenjohtaja. Toimin myös jäsenenä European Leadership Networkissä, joka pyrkii luomaan yhteiseurooppalaisia turvallisuusratkaisuja, jotta ydinaseita ei Euroopassa tarvittaisi. Oma rauhantyöni on tänään ennen kaikkea ydinaseriisuntaa. Miksi ihmeessä ihmiskunta tuhoaisi itsensä?
Tarja Cronberg, 73, rauhantutkija, Kööpenhamina
P.S. Kirjoitin tämän myöhäisenä iltana Tukholmassa, jolloin juuri olin palannut AFS-tapaamisesta. Olin vuonna 1960–61 AFS-stipendiaattina USA:ssa läntisessä New Yorkin osavaltiossa, ja vietimme juuri nyt illalla stipendiaattivuotemme 55-vuotisjuhlaa täällä Ruotsissa 20 eri maailman kolkasta tulleen stipendiaatin voimin. Kun tarkemmin ajattelen, niin ehkä juuri tämä vuosi on ollut ratkaiseva. American Field Service (AFS) on organisaatio, jonka ensimmäisen maailmansodan aikana ambulanssikuljettajina toimineet amerikkalaiset perustivat, jotta sodan kauhut eivät koskaan toteutuisi. Mottona oli: Walk together, talk together. 16-vuotiaalle kansainvälinen kohtaaminen oli jännittävä ja dramaattinen elämys, joka myöhemmin hahmottui rauhantyöksi.
Rauhan tiellä -kampanjan pääsivulle
Lisätietoja Sadankomitean jäsenyydestä ja vapaaehtoistyöstä