Huhtikuussa julkaistujen tilastojen mukaan maailman sotilasmenot nousivat jälleen, vaikka koronan odotettiin ymmärrettävästi hillitsevän kasvua. Samalla kun pandemia on nostanut taloudellisen epävarmuuden ja talouden tasapainottamisen välttämättömyyden tapetille, käytämme maailmanlaajuisesti enemmän rahaa armeijoihin ja asevarusteluun kuin koskaan aiemmin.
Suomi seuraa isoja toimijoita asevaraisen turvallisuuspolitiikan puolustajana. Samaan aikaan kun hallitus linjaa edistävänsä sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävää yhteiskuntaa, valmistuu Suomen historian yksi kalleimmista yksittäisistä investoinneista aseisiin. On varsin nurinkurista, että Marinin hallitus tulee jäämään historiaan Suomen suurimman asehankinnan kumileimasimena.
Kymmenien miljardien eurojen hävittäjähankinnat sitovat valtion taloutta vuosikymmeniksi. Hintakatto on noin 10 miljardia euroa, minkä lisäksi hävittäjien käytöstä ja ylläpidosta aiheutuvien kustannusten on arvioitu nousevan jopa 40:n miljardiin. 1990-luvulla hankitun Hornet-kaluston käyttöikä ei vastannut odotuksia, ja niiden elinkaarikustannukset ovat kaksinkertaistaneet hankintahinnan.
Toukokuussa 2021 teetetyn kyselytutkimuksen mukaan erityisesti nuoret, naiset ja hallituspuolueiden kannattajat keskustaa lukuun ottamatta pienentäisivät hankintaa tai luopuisivat siitä kokonaan. Taloudellisten syiden ohella huolina ovat ilmastokysymykset sekä asevarustelun luoma turvattomuuden tunne. Nämä näkökulmat ovat jääneet julkisessa keskustelussa miltei näkymättömiksi. Saatavilla oleva tieto on yksipuolista ja lähinnä sotilaallisesta näkökulmasta hankintaa tarkastelevaa.
Keskustelua käydään asevaraisen turvallisuuskäsityksen ehdoin: asevarustelua perustellaan uskottavalla puolustuksella, eli vedoten turvallisuuteen. Näin syntyy kyseenalainen ajatus, että aseistautuminen lisäisi turvallisuutta. Tällaisen mittaluokan hankinta vaatii kuitenkin laajempaa tarkastelua, jossa huomioidaan valtion ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden ohella erilaisia yhteiskunnallisia, taloudellisia ja hyvinvointiin vaikuttavia ilmiöitä.
Tähän tarpeeseen vastasi tällä viikolla ilmestynyt Kimmo Kiljusen toimittama Raportti uusien hävittäjien hankinnasta, jossa pohditaan myös hävittäjien mahdollisia turvallisuutta heikentäviä vaikutuksia. Teoksessa tuodaan monipuolisemmin tietoa niin päätöksentekijöiden kuin muunkin yleisön korville ja kuullaan julkisessa keskustelussa hiljaiseksi jääneitä ääniä. Ilmeneepä kirjassa myös se, että yhden hävittäjän ostohinta kattaisi lastensairaalan rakennuskustannukset. Kokonaiskustannukset huomioiden yhdestä hävittäjästä tulee jokaiselle suomalaiselle 6000 euron lasku. Suomi on hankkimassa näitä yli 60.
Uskottavan puolustuksen diskurssin varjoon jäävät myös ilmastokysymykset. Puolustusvoimien merkittävimmät ilmastovaikutukset aiheutuvat sotilasilmailusta, jonka kuluttamasta polttoaineesta yli 90 % käytetään hävittäjäkalustolla annettavaan lentokoulutukseen. Polttoainekulutuksen ulkopuolella pelkästään hävittäjien kertahankinta nostaa päästöt 5,5-kertaiseksi puolustusministeriön vuoden 2015 hankintojen kokonaispäästöihin verrattuna, arvioivat Ari Nissinen ja Hannu Savolainen (2021) yllä mainitussa raportissa. Merkittävää on se, että puolustusministeriön hallinnonala aiheuttaa jo ennestään eniten kasvihuonekaasupäästöjä julkisilla hankinnoillaan.
Turvallisuuspoliittinen ympäristömme vaatii panostuksia ihmisiin, ei aseisiin. Sotilaallista konfliktia todennäköisempiä ovat uudet pandemiat ja ilmastonmuutoksen aiheuttamat kriisit. Varoja olisikin vastuullista suunnata asevarustelusta ajanmukaisten haasteiden ratkaisemiseen. Uskottavuus ei synny isoilla asehankinnoilla, vaan rohkeilla päätöksillä olla pelaamatta suurvaltapeliä ja tukematta asevarustelukilpailua.
