Sadankomitean esikuva, englantilainen Committee of 100, perustettiin lokakuussa 1960. Yksi sen perustajista, ja ensimmäinen presidentti, oli Nobel-palkittu filosofi Bertrand Russell. Russell oli yksi teinivuosieni esikuvista, sekä isän hyllystä löytyneiden kirjojensa että sodanvastaisuutensa vuoksi. The Problems of Philosophy (1912) avasi minulle maailman, jota en ollut tiennyt olevan edes olemassa, ja johdatti lopulta minut lukemaan filosofiaa tähtitieteen melko epätavallisena sivuaineena Turun yliopistossa. Vuonna 1918 Russell joutui kuudeksi kuukaudeksi Brixtonin vankilaan pasifisminsa vuoksi. ”En odottanut sodan vastustamisen hyödyttävän juuri mitään, mutta ihmisyyden kunnian tähden niiden, jotka eivät menettäneet tasapainoaan, oli mielestäni näytettävä pysyvänsä lujina”, kirjoitti hän muistelmissaan. Toisen maailmansodan aikana Russell luopui pasifismistaan, koska Hitlerin lyöminen oli ”pienempi kahdesta pahasta”. Vuonna 1961 hän päätyi jälleen Brixtonin vankilaan, tällä kertaa sodanvastaisen mielenosoituksen organisoimisesta – nyt vain viikoksi, olihan hän jo 89-vuotias. Mitä Bertie tekisi tänään?
Maailmanloppua ei tullutkaan
Turkuun tultuani annoin tukkani kasvaa, näin kahdesti Hair-musikaalin, kävin moikkaamassa asevelvollisuutta suorittavia koulukavereitani suuri pronssinen rauhansymboli näkyvästi kaulastani roikkuen, ja laitoin seinälleni julisteen, jossa Joan Baez siskoineen istui paljasjalkaisena sohvalla: GIRLS SAY YES to boys who say NO. Kun oma aikani myöhemmin koitti, ilmoittauduin aseistakieltäytyjäksi ja päädyin lopulta yövahdiksi Kuulovammaisten ammattikouluun. Pahan astmani ja allergioitteni vuoksi olisin voinut saada vapautuksen armeijasta, mutta Bertien hengessä pidin sankarillisempana osoittaa ihmisyyttäni ja pasifismiani, tosin lähinnä vain omalle itselleni.
En ole koskaan ollut minkään sortin järjestöaktiivi, en Sadankomiteassa tai muuallakaan. Ujona, laiskana ja introverttina olen lohduttautunut Groucho Marxin mietteellä: en halua kuulua porukkaan, joka hyväksyisi minut jäsenekseni. Joukkovoiman sijaan olen yrittänyt toimia yksilönä kirjojeni, artikkelieni ja esitelmieni kautta, muistuttaa ihmisiä siitä että maailmanloppu ei edelleenkään ole tullut, ja että meillä on edelleenkin – tai paremminkin ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa – mahdollisuudet ratkaista kaikki ongelmamme.
Kulje valoon, kulje aurinkoon
Joka aamu media tarjoilee meille uuden kattauksen huonoja uutisia. Niitä on turha luetella; kaikki me ne tiedämme. Mutta kovin harva pystyy nostamaan mustia laseja silmiltään ja katsomaan maailmaa laajemmalta kantilta, näkemään suurempien ja pienempien epäonnistumisiemme taustalla ihmiskunnan menestystarinan. Katsotaan maailman reaalista bruttokansantuotetta henkeä kohden viimeisten vuosisatojen aikana: tasaista, jopa kiihtyvää kasvua. Katsotaan inhimillisen kehityksen indeksiä: samoin. Katsotaan ihmisarvojen hyväksyntää eri maissa: samoin.
Edes mokistamme suurimmat, maailmansodat, eivät juuri ole vuosisataisessa perspektiivissä hidastaneet positiivista kehitystä. Historialla on uskomaton kyky siloittaa ryppynsä. Kaikesta tyhmyyksistämme huolimatta meillä on riittänyt rakkauttakin. Olemme noudattaneet Hairin kehoitusta: kulje valoon, kulje aurinkoon.
Tai katsotaan sotia: trendi toisen maailmansodan jälkeen on ollut alaspäin, aaltoillen tosin, ja vielä viime vuosikymmenellä elettiin todennäköisesti ihmiskunnan rauhanomaisinta aikaa koskaan. Ukrainasta ja Gazasta huolimatta olemme edelleenkin kaukana 60-luvun sotaisuudesta ja kuolinluvuista, 40-luvun loppupuolesta tai vanhoista hyvistä ajoista nyt puhumattakaan.
Mutta mennyt tuotto ei ole tae tulevasta, kuten sijoitusrahastot aina pienessä präntissään muistuttavat. Emme voi tuudittautua uskoon, että kaikki kyllä järjestyy jotenkin, ympäristöongelmat ja sodat, otetaan siis diibadaaba, iisisti vaan. Ukrainan juoksuhaudoissa ei paljon lohduta ajatus, että keskimäärin ajat ovat rauhallisempia kuin koskaan. Meillä on keinot, meillä on vaurautta – mutta onko meillä riittävästi sydäntä, tahtoa ja rakkautta jatkaa kulkua kohti ihmiskunnan ensimmäistä todellista aamunkoittoa? Mitä rauhanliike voi tehdä?
Sodassa peli on jo menetetty
Rauhanliikkeen yksi suuri ongelma on että se niin usein perustuu utopistiseen ajatteluun. Jos vain kaikki lopettaisivat sotimisen, maailmaan saataisiin rauha. Epäilemättä. Study war no more. Epäilemättä. Jos vain naiset sanoisivat ei, maailmaan saataisiin rauha. Baezin sisarusten keinoa yritettiin jo Aristofaneen Lysistratessa kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten: ei tipu jos ei lopu! Komediassa sota saatiin kyllä loppumaan, mutta sotaväsymyksellä oli siinäkin suurempi osa kuin seksilakolla. Marlene Dietrichin tunnetuksi tekemä kansanlaulu Wenn die Soldaten kuvaa paljon realistisemmin todellisuutta: ”Kun sotilasparaati / marssii halki kaupungin / tytöt avaavat / ikkunansa ja ovensa.”
Miten toimia todellisessa maailmassa? Utopian tavoittelu voi olla enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaan harmaan sävyjä täynnä. Ehdoton pasifismi voi olla yhtä tuhoisaa kuin kiihkokansallinen militarismi. Historialla on vain yksi tarina kerrottavanaan, emmekä voi koskaan tietää miten olisi käynyt jos… Mutta on täysin mahdollista, että ydinaseitten ansiosta olemme välttyneet kolmannelta maailmansodalta ja saaneet elää rauhan aikaa, jollaista vanhempieni tai isovanhempieni sukupolvi ei olisi pystynyt edes kuvittelemaan. Miten olisi käynyt jos rauhanliikkeen utopia, minunkin silloinen utopiani, olisi toteutunut ja kaikki ydinaseet olisi hävitetty joskus 1960-luvulla?
Onko rauhanliikeen näkyvin toimintamuoto, sodanvastaiset mielenosoitukset, koskaan saanut rauhaa aikaan? Edes protestiliikkeistä mahtavin ja pitkäaikaisin, Vietnamin sodan vastustus, ei lopettanut sotaa. Kun presidentti Nixon alkoi vetää joukkoja pois Vietnamista, hän ei piitannut pätkääkään sodan vastustajista Yhdysvalloissa tai muualla. Sota oli vain osoittautunut liian kalliiksi voittaa, sen hinta-laatusuhde ei ollut enää kohdallaan.
Viimeistään silloin kun sota on jo alkanut, rauhanliikkeen peli on menetetty, sen verran voimakas on meidän kolmansien simpanssien laumavaisto, kyky humahtaa joukkopsykoosiin. Sota ei ole koskaan päättynyt muuten kuin sotimalla – tai vallankumouksella, vallankaappauksella sotivassa maassa.
Parempaan maailmaan
Mitä sitten tehdä? Kannattaisiko rauhanliikkeen vanhojen menettelytapojensa lisäksi etsiä uusia ja kenties parempia keinoja pohtimalla sitä, miksi asiat ovat kaikesta huolimatta menneet oikeaan suuntaan? On helppo löytää sata artikkelia, joissa mietitään Ukrainan tai Gazan sodan syitä, ja miten ne saataisiin loppumaan. Niitä tietysti tarvitaan. Mutta mistä löytyisi edes yksi artikkeli, joka pohtisi paljon suurempaa ja tärkeämpää kysymystä: miksi sodat ja väkivalta ovat pienentyneet maailmassa parin viime vuosisadan aikana? Vastaus siihen voisi viitoittaa myös tietä rauhanliikkeen tulevalle toiminnalle – hyödylliselle ja todellisia tuloksia aikaansaavalle toiminnalle. Tie on kenties hidas ja vähemmän näyttävä, mutta varmempi.
Vauraus, vapaus ja valistus: ainakin nuo kolme ovat tehneet maailmasta vähemmän väkivaltaisen ja sotaisan. Vauraus. Ennen teollista vallankumousta maailma oli nollasummapeliä, jossa yhden voitto oli aina toisen tappio – ja siinähän koko maailmanhistoria oikeastaan olikin. Vaurauden kasvun myötä sodasta tulee yhä huonommin kannattavaa bisnestä; siihen ideaanhan Euroopan unionina tunnettu suuri rauhanprojektikin lopulta perustui. Vapaus. Usein sanotaan, että kaksi demokraattista maata ei ole koskaan sotinut keskenään. Tuo ei ehkä ihan pidä paikkaansa, mutta diktatuurin ja sotaisuuden välillä on kiistaton korrelaatio. Demokratian vahvistuminen on ollut myös rauhan vahvistumista, kuten myös vapaus tehdä omia henkilökohtaisia valintoja. Valistus. Teollinen vallankumous tarjosi vain keinot; valistus opetti käyttämään niitä keinoja oikein. Valistuksen aika jatkuu yhä, vaikka sillä on ollut mahtavia vihollisia: Napoleonin ajan jälkeinen taantumus, kansallisaatteet, kommunismi, fasismi, natsismi, konservatismi, uskonto, populismi ja niin edelleen. Niistä huolimatta, ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, lähes jokaisella on nyt saatavissa maailman kaikki hyödyllinen tieto. 1700-luvun ensyklopedistien unelma tiedon varaan rakentuvasta kehityksestä on lopultakin tullut mahdolliseksi toteuttaa.
Tärkein päämäärä ei ole rauha vaan parempi maailma. Sen vuoksihan Bertrand Russellkin luopui sodanvastaisuudestaan toisen maailmansodan aikana. Mihin rauhanliikkeen kannattaisi nyt keskittää voimansa? Mitä Bertie tekisi tänään?
Esko Valtaoja
Kirjoittaja on avaruustähtitieteen emeritusprofessori Turun yliopistossa.