Tämä kirjoitus on julkaistu ensin Helsingin seudun journalistien Lööppi-lehdessä.
Käsittelen tässä esseessä Gazan konfliktin uutisointia ja siihen liittyviä ongelmia. Koska olen taustaltani Lähi-idän tutkija ja vielä sellainen tutkija, joka itsekin kommentoi aihetta julkisuudessa, pohdin samalla myös tutkijan roolia uutisoinnissa. Konfliktit ovat yleensäkin vaikea aihe uutisoinnille, ja Gaza osana laajempaa Israelin-Palestiinan kysymystä on varmaan vaikeimmasta päästä. Syynä on erityisesti se, että päinvastoin kuin useimpien globaalin etelän konfliktien tapauksessa, Israelin-Palestiinan kysymys herättää meilläkin tavattoman paljon voimakkaita tunteita. Moni uutisia seuraava liittää siihen tunteita, jotka liittyvät todellisuudessa muihin kysymyksiin: juutalaisten asemaan Euroopan historiassa, islamiin, Raamattuun sekä oikeistoon ja vasemmistoon poliittisessa kentässä.
Konfliktin taustoitus vaatii työtä
Usein kuuluu sanottavan, että Israelin ja palestiinalaisten konfliktin pitkän historian takia se on poikkeuksellisen vaikea aihe käsitellä. Konflikti onkin epäilemättä pitkä ja kompleksinen. Sama on kuitenkin totta lukuisten konfliktien suhteen ainakin kompleksisuuden suhteen. Siksi konfliktista uutisointi ja erityisesti taustoitus vaatii toimittajalta työtä.
Usein käytetty ratkaisu taustoituksen suhteen Israel-Palestiina-konfliktissa on eräänlainen synopsis osapuolten näkemyksistä ilman, että otetaan selvää kantaa. Israelin ja Palestiinan suhteen taustoitus muuttuu helposti konfliktin aikajanan hahmotteluksi. Tätä on helppo perustella puolueettomuuden vaateella.
On selvää, että puolueettomuuden vaade on ollut korostuneempi kuin esimerkiksi Ukrainan suhteen. Ukraina-taustoituksessa Suomessakin on laajalti – ja mielestäni perustellusti – hyväksytty Ukrainan ”narratiivi”.
Suomalaisten tiedotusvälineiden kommentoinnissa Gazan konfliktissa on yhtäältä korostunut se, että sota alkoi ”äärijärjestö Hamasin” hyökkäyksellä ja Israelilla on oikeus puolustautua. Toisaalta huomiota on saanut Israelin vastaiskun kovuus, mitä on lähes kauttaaltaan pidetty ylimitoitettuna.
Israelin tulkinnassa konfliktissa on kyse oikeutetusta sodasta terroristijärjestöä vastaan ja siitä, että palestiinalaiset eivät hyväksy Israelin olemassaolon oikeutusta. Tällainen tulkinta ei juuri saa tukea suomalaisessa mediakentässä, Taivas TV7:n kaltaisia medioita lukuun ottamatta. Toisaalta konfliktia ei myöskään kehystetä kolonialistiseksi konfliktiksi, vaikka alan tutkimuksessa se on vallitseva tulkinta.
Israelin rooli nähdään tyypillisesti ongelmallisena, mutta ongelman muodostavat pääministeri Benjamin Netanjahu, äärioikeistolainen hallitus, tai vaikkapa siirtokuntalaiset. Hallitseva näkökulma nousee dogmiksi muodostuneesta kahden valtion mallista, jonka pohjalta konfliktin ratkaisun toivotaan löytyvän.
Media peesaa virallista tulkintaa
Suomalaisten tiedotusvälineiden ääni on pääsääntöisesti sama kuin Suomen ja EU:n virallisen politiikan tulkinta konfliktissa. Ongelmana ovat toisaalta miehitys ja toisaalta palestiinalaisten väkivaltaiset järjestöt. Samalla taustoitus on paljolti samanlaista kuin erityisesti angloamerikkalaisessa liberaalissa lehdistössä, joka toimii tärkeänä lähteenä suomalaisellekin Lähi-idän uutisoinnille. Meillähän ei ole kirjeenvaihtajia alueella eikä juuri ajattelutapaa, jonka mukaan Lähi-idän asiantuntijuus, toisin kuin Venäjän asiantuntijuus, edellyttäisi alueen kielten osaamista. Samoin kuin muissakin länsimaissa erityisesti palestiinalaisten oma ääni kuuluu meilläkin huonosti.
Konfliktin ymmärtämisen kannalta on suuri merkitys, miten se tulkitaan. Onko kyse siitä, että Israelin olemassaoloa ei antisemitismin takia hyväksytä vai kahden kansan kilpailevista – ja oikeutetuista – vaateista samaan alueeseen vaiko sittenkin 1800-luvun kolonialistisen konfliktin jatkumosta? Valittu tulkinta heijastuu väistämättä siihen, miten nykyisiä tapahtumia tulkitaan. Tuo keskimmäinen lienee se hallitseva kehystys suomalaisen median taustoituksessa ja kommenttipuheenvuoroissa.
Iso ongelma mediassa on ilman muuta siinä, että konfliktit nousevat enempi otsikoihin siinä vaiheessa, kun konflikti eskaloituu. Tämä luo vääjäämättä mielikuvaa, että konflikti alkaa siinä vaiheessa, kun eskalaatio tapahtuu. Siksi itsekin paljon käyttämäni Gazan sota, joka on yksi monista sodista 2008 lukien, on ongelmallinen. Koskaan ei voi liikaa korostaa sitä, että kaikkien asutuskolonialististen konfliktien tavoin Israelin-Palestiinan konflikti on sisäänrakennettu osa todellisuutta, joka ainoa hetki.
Puolueettomuuden vaade
Israelin-Palestiinan konfliktia kommentoiva tutkija tai toimittaja joutuu säännöllisesti syytetyksi siitä, ettei ole puolueeton. Ukrainan sodassa tutkijat ovat esittäneet selvästi normatiivisia poliittisia tulkintoja konfliktista ilman, että heidän roolinsa puolueettomina tutkijoina asetettaisiin samalla lailla kyseenalaiseksi. Syy on ilmeinen: päinvastoin kuin Ukrainan suhteen Israelin Palestiinan suhteen meillä ei ole minkäänlaista kansallista konsensusta, jonka useimmat hyväksyisivät. Konflikti on sen sijaan hyvin jakava. Konfliktia kommentoivan täytyy varautua siihen, että joutuu kovien ja usein henkilöön menevien syytösten kohteeksi.
Tehokkain tutkijaan tai toimittajaan kohdistetuista aseista on ilman muuta antisemitismisyytökset. Kansainvälisen mallin mukaisesti Suomeenkin on syntynyt ryhmä pääosin teologitaustaisia tutkijoita ja muita aktiiveja, jotka ovat ottaneet eräänlaisen julkisen antisemitismituomarin roolin. Teologisessa Aikakauskirjassa ilmestyi alkuvuodesta peräti ”tutkimus”, jonka mukaan 14 % Helsingin Sanomien Israelia käsittelevistä pääkirjoituksista oli luonteeltaan antisemitistisiä. Näissä oli artikkelin kirjoittajan mukaan kyse ”kirjoittajien systemaattisista journalistisista ratkaisuista”. Syytökset liittyivät nimenomaan Israelin politiikan kuvaamiseen kielikuvilla, jotka kritiikin mukaan ovat antisemitistisiä stereotypioita.
Antisemitismisyytökset nostavat päätään
Moni tutkija, minä mukaan lukien, on ollut toistuvasti samankaltaisten syytösten kohteena. Antisemitismistä puhutaan tänään enemmän kuin pitkään aikaan. Ongelmana on se, että sen määritelmästä kiistellään kiihkeästi.
Antisemitismiin liittyvät syytökset ovat iso leka eurooppalaisessa keskustelussa eivätkä varsinaisesti yllytä käsittelemään konfliktia rohkeasti. Tutkijoista tiedän, että moni nuorempi mielellään vaikenee julkisessa keskustelussa. Silloin kun tutkijaa tai toimittajaa syytetään objektiivisuuden puutteesta, on todellisuudessa valitettavan usein kysymys siitä, että hän ei ole konfliktista samaa mieltä kuin arvostelija.
Merkittävä osa uutisointia kommentoivista aktiivisista kansalaisista elää ihan toisessa todellisuudessa kuin tutkijat. Tutkijoille Israelin-Palestiinan konfliktissa kyse on modernista 1800-luvulla syntyneestä konfliktista. Konfliktia tulkitaan eri tavoin, mutta konfliktin moderniudesta ei valtavirtatutkimuksessa ole erimielisyyttä.
Konfliktin synty liittyy kiinteästi 1800-luvun Euroopan historialliseen kehitykseen, nationalismin syntyyn ja kolonialismiin. Ilman niitä koko konfliktia ei olisi. Sen sijaan tutkijoita ja mediaa kommentoivat kansalaiset näkevät usein konfliktin osapuolet ja konfliktin jonkinlaiseksi jatkumoksi muinaisuudesta. Samoin se mielletään uskonnolliseksi konfliktiksi paljon yleisemmin kuin tutkijoiden parissa.
On hyvin vaikea käydä vakavaa keskustelua sellaisten kanssa, joille tämän päivän israelilaiset ja juutalaiset ylipäänsä ovat edelleen muinaisia israelilaisia, ja palestiinalaiset vastaavasti 600-luvulla alueelle tulleita arabeja. Vaikka moderni nationalismin tutkimus on jo kauan sitten kyseenlaistanut kansallisten liikkeiden ajatukset ikuisista kansoista, moni uskoo edelleen, että kansakunnat ovat koherentteja ja vakaita yksiköitä, jotka ovat aina olleet olemassa. Juuri tällaisesta taustasta nousevat sellaiset väitteet, että palestiinalaista kansaa ei ole olemassa, koska sitä ei ollut muinaisuudessa.
Tässä suhteessa Israelin-Palestiina konflikti tarvitsisi todellakin taustoitusta. Populaarissa keskustelussa elävät monet muutkin historialliset myytit, joiden kanssa jokainen konfliktista kirjoittava tai sitä kommentoiva joutuu kamppailemaan. Syistä, jotka eivät ole rationaalisia, Israelin-Palestiinan kysymys on myös uudelleen kehittynyt oikeisto- vasemmistokysymykseksi. Tämäkään ei helpota sen kommentointia.
Moni näyttää ottavan konfliktiin sen kannan, mitä oikeistolaiset tai vasemmistolaiset yleensä kannattavat tai heidän ajatellaan kannattavan, vaikkei tietäisi konfliktin historiasta juuri mitään. Siinä mielessä kokoomuksen europarlamentaarikko Aura Sallan tuore Suomen Israel-politiikkaa kritisoiva kannanotto on erittäin tervetullut. Konfliktissa ei tosiasiallisesti ole kyse oikeiston ja vasemmiston erosta.
Mitä äärtä äärijärjestö Hamas edustaa?
Koska Israelin-Palestiinan kysymykseen liittyy Suomessakin paljon tunteita ja voimakkaita mielipiteitä, uutisoinnin ja kommentoinnin yhteydessä käytetyt termitkin saavat normaalia suuremman painoarvon. Tutkijana saan usein palautetta, mikäli en sano, että Hamas on terroristijärjestö – ikään kuin se auttaisi jotenkin ymmärtämään Hamasia tai konfliktia ylipäänsä.
Terrorismikäsitteen ongelmallisuuden vuoksi esimerkiksi Iso-Britannian yleisradio BBC ei käytä terroristijärjestömäärettä ollenkaan. Vaikka asiaa ei liene tutkittu, arvelen että toimituksissa ollaan tietoisesti korostetun varovaisia sen suhteen, miten konfliktista puhutaan.
Yksi tähän ilmeisesti liittyvä valinta on se, että ainakin YLE ja Helsingin Sanomat liittävät tyypillisesti appositioattribuutin ”äärijärjestö” Hamasin tai Hizbollahin eteen. Tässä vaiheessa konfliktin historiaa Hamasia tuskin tarvitsee erityisesti selittää lukijoille tai kuulijoille. Siksi voi kysyä, onko tietoisesti haluttu luoda normatiivinen tulkinta, jolla suojaudutaan syytökseltä, että jotenkin hyväksyttäisiin Hamas ”normaalina” poliittisena tai sotilaallisena toimijana?
Samankaltainen kielenkäyttö tuntuu olevan yleistä julkisuudessa esiintyneillä ulkoministeriön edustajilla, mutta tiedostusvälineiden aseman luulisi olevan toinen. Harva varsinaisesti on eri mieltä siitä, että Hamas on radikaali järjestö. Siten äärijärjestön käyttöä voi toki perustella, vaikka se jättääkin avoimeksi, mitä ääri tässä yhteydessä tarkoittaa ja viittaako se äärioikeistoon tai -vasemmistoon.
Jokainen väite ei ole yhtä arvokas
Varsinainen huomioni liittyy kuitenkin siihen, että länsimaiset tiedotusvälineet eivät yleisesti käytä tällaisia normittavia määritelmiä konfliktien eri toimijoiden yhteydessä. Edes New York Timesin kaltainen, tunnetusti Israel-myönteinen lehti, jota meidänkin tiedotusvälineemme ovat käyttäneet huomattavan paljon lähteenä konfliktissa, ei säännönmukaisesti liitä esimerkiksi Hamasiin mitään kiinteää määritelmää. Ranskalainen päivälehti Le Monde tuntuu käyttävän paljon neutraaleja määritelmiä, kuten ”palestiinalainen järjestö” tai ”palestiinalainen islamistinen järjestö”, mikäli määritelmää ylipäänsä käytetään.
Meille omaksuttu käytäntö muistuttaakin enemmän israelilaisen lehdistön perinteistä käytäntöä, jossa terrorismi liitetään määritelmäksi viholliseksi koettujen toimijoiden yhteyteen. Tällaisten normittavien termien käyttöä ja niiden tarkoitusta on aina hyvä miettiä. Pitäisikö vastaavasti Israelin yhteydessä lukea vaikka ”miehittäjävaltio” tai puhua ”miehitetystä Jerusalemista”, kuten arabimedia tekee?
Gazan sodan sijaan arabitiedotusvälineissä on usein ”sota Gazaa vastaan” vähän siihen tyyliin kuin meillä yleisesti puhutaan Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainassa neutraalin Ukrainan sota -nimityksen sijaan. Entä jos Hamasin yhteydessä käytettäisiin sen virallisen nimen mukaisesti ”islamilainen vastarintajärjestö”? Juuri nimen virallisuudella ranskalainen kansanedustaja Danièle Obono perusteli sitä, että puhui vastarintajärjestöstä. Äärijärjestön ohella sekin määritelmä on totta. Hamas on ideologisesti radikaali islamistinen järjestö, joka käyttää aseenaan myös terrorismia. Samalla se on kuitenkin myös antikolonialistinen vastarintajärjestö.
Tutkijan tai toimittajan objektiivisuus ei saa tarkoittaa sitä, että vaikeat kysymykset hypätään yli ja puhutaan termeillä, jotka eivät suututa ketään mutta eivät myöskään anna todellisuudesta todenmukaista ja kattavaa kuvaa. Tutkijan ja toimittajan rooli on pohjimmiltaan samanlainen: tehtävänä on kuvata rehellisesti todellisuutta.
Christiane Amanpourin sanoin objektiivisuus tarkoittaa totuudellisuutta. Eri osapuolten versiot tulee aina kertoa, mutta jokainen väite ei ole yhtä arvokas, eikä totuus ole eri väitteiden keskiarvo. Gazan uutisoinnin ongelma ei niinkään ole konfliktin vaikeus – toki faktat tulee tuntea – vaan rohkeuden puute.
Hannu Juusola
Kirjoittaja on Lähi-idän tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.
Tämä kirjoitus on julkaistu ensin Helsingin seudun journalistien julkaisemassa Lööppi-lehdessä.