Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun tutkimusjohtaja ja maanpuolustuskorkeakoulun sotilassosiologian dosentti Valdemar Kallunki esitti perjantaina 17.11. Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla kaikkia koskevaa kansalaispalvelusta.
”Uuden palvelustyypin kehittämistä puoltavat tavoitteet sukupuolten tasa-arvosta ja nuorten osallisuudesta”, Kallunki perusteli ehdotustaan. Lisäksi hänen mukaansa maanpuolustusvelvollisuuden suhdetta muuhun yhteiskuntaan, kuten koulutukseen ja työelämään, on vahvistettava.
Valitettavasti Kallunki ei ole ensimmäinen, joka esittää kaikille pakollista kansalaispalvelusta. Esitys putkahtelee säännöllisin väliajoin, mutta tähän mennessä esitykset eivät onneksi ole johtaneet mihinkään.
Kansalaispalvelusta voidaan perustella esimerkiksi nuorten syrjäytymisen estämisellä tai osallisuuden tunteen vahvistamisella, kuten Kallunki tekee. Hänen mukaansa kansalaispalvelus pitää kuitenkin kytkeä maanpuolustusvelvollisuuteen, jonka ytimenä edelleenkin säilyisi varusmiespalvelus. ”Palvelukseen tarvittava määrä varusmiehiä voitaisiin valita esimerkiksi motivaation mukaan tai arpomalla”, Kallunki esittää.
On kuitenkin kyseenalaista, kyettäisiinkö Kallungin esittämiä sinänsä hyviä tavoitteita esimerkiksi nuorten syrjäytymisen estämisestä saavuttamaan maanpuolustusvelvollisuuteen kytketyllä kansalaispalveluksella. Kallunki ei myöskään lainkaan pohdi kansalaispalvelukseen liittyviä ongelmia. Niitä ei hänelle joko ole tai hän ei tietoisesti halua niitä esittää.
Kansantaloudellisesti kallis palvelu
Miksi kansalaispalvelua ei pitäisi toteuttaa?
Aloitetaan taloudesta, koska se ohjaa nykyisin kaikkea yhteiskunnallista keskustelua. Kansalaispalvelu olisi kansantaloudellisesti kallis ratkaisu, koska se hidastaisi toisen asteen koulutuksen suorittaneiden jatko-opintojen aloittamista tai työmarkkinoille siirtymistä. Tätä kautta kansalaispalvelu merkitsisi tulotason laskua ja sitä kautta valtion verotulojen pienemistä.
Kansantaloustieteen professori Panu Poutvaara tutki vuonna 2012 asevelvollisuuden kansantaloudellisia vaikutuksia. Poutvaaran mukaan asevelvollisuuden kansantaloudellinen kokonaishinta on suuri, koska nuorten työurat viivästyvät ja sen alentava vaikutus bruttokansantuotteeseen on 1-2 prosentin luokkaa.
Poutvaara arvioi ainoastaan asevelvollisuuden kansantaloudellisia vaikutuksia. Mikäli siirryttäisiin kaikkia koskevaan kansalaispalvelukseen, sen taloudelliset vaikutukset olisivat vielä suuremmat.
On tärkeää huomata, että kyse on nimenomaan kansantaloudellisista vaikutuksista, ei siitä, kuinka paljon rahaa asevelvollisuuteen tai kansalaispalveluun on budjetoitu valtion talousarviossa. Budjettiluvut eivät kata kaikkia kuluja, jotka syntyvät esimerkiksi opiskelu- ja työurien viivästymisestä tai palvelusajan aikaisesta kulutuksen supistumisesta.
Suomalaisen yhteiskunnan kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että peruskoulunsa päättäneet nuoret pääsevät jatkamaan opintojaan joko lukiossa tai ammatillisissa oppilaitoksissa ja sen jälkeen voivat viivytyksettä joko jatkaa opintojaan tai siirtyä työelämään. Yhteiskunnan kannalta parasta ”kansalaispalvelua” on se, että nuoret kehittävät osaamistaan ja työllistyvät.
Miksi keksiä pyörä uudestaan?
Toinen keskeinen peruste kansalaispalvelun hylkäämiseen on se, ettei se kuitenkaan kykene saavuttamaan kaikkia. Jos koko ikäluokan saavuttamista pidetään tärkeänä, se onnistuu tehokkaimmin pidentämällä peruskoulua. Tilastokeskuksen mukaan tänä vuonna peruskouluissa opiskelee 556 700 oppilasta ja vuonna 2015 peruskoulun suoritti 99,6 prosenttia ikäluokasta.
On täysin utopistista kuvitella, että jokin uusi kansalaispalvelus kykenisi saavuttamaan lähellekään yhtä kattavasti nuoria kuin mihin peruskoulu jo nyt kykenee. Kallungin toivomaa syrjäytymisen estämistä ja osallisuuden tunteen vahvistamista voidaan huomattavasti tehokkaammin toteuttaa peruskoulussa esimerkiksi kohdentamalla kansalaispalveluksen toteuttamisen edellyttämä rahoitus peruskoulutukseen.
Kolmas peruste vastustaa kansalaispalvelua on sen pakonomaisuus. Pakko on huono motivaattori. Kuten asevelvollisuuden osalta tiedetään, osa asevelvollisista on hyvin motivoituneita, osa erittäin huonosti motivoituneita ja osa suhtautuu siihen välttämättömänä pahana ja yrittää suoriutua siitä mahdollisimman vähällä vaivalla. Eivätkä kaikki edes suorita palvelustaan vaan keskeyttävät sen.
Samankaltaisesti suhtauduttaisiin myös kansalaispalvelukseen. Kallunki esittää, että palvelus suoritettaisiin hajautetusti ja se koostuisi osaksi erilaisista mikrotehtävistä. On kuitenkin vaikea uskoa, että kaikille voitaisiin osoittaa mielekkäitä tehtäviä, joita suorittaessaan he kokisivat kansalaispalvelun mielekkääksi.
Tätä vähentää entisestään Kallungin ajatus, että ”kansalaispalveluksen tehtävät kytkeytyvät turvallisuuden ja hyvinvoinnin kannalta kansallisiin tavoitteisiin”, joihin kansalaispalvelun tulisi osallistujan sitouttaa. Mikäli näin toimittaisiin, ”nuorille tarjotaan kokemus yhteiskunnan rakentamiseen osallistumisesta”, Kallunki päättelee.
Kallunki ei avaa sitä, kuka tai miten turvallisuuden ja hyvinvoinnin kansalliset tavoitteet määriteltäisiin, mutta olettaessaan, että kansalaispalvelun kautta nuoret sitoutuisivat näihin tavoitteisiin osoittaa nuorten arvostelukyvyn törkeää aliarviointia. Merkittävä osa nuorista tulkitsisi tällaisen koulutuksen vähintäänkin informaatiovaikuttamiseksi.
Suomi koetaan turvalliseksi
On myös kyseenalaista, onko tarpeellista kasvattaa koko kansan ”tietoisuutta sotilas- ja siviiliturvallisuudesta”, kuten Kallunki esittää. Esimerkiksi poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himbergin mukaan suomalaiset sekä pelkäävät asioita, joita ei tarvitsisi pelätä että pelkäävät asioita, mitä heiltä kysytään.
Viime vuonna julkistetun Kansalaisturvallisuuden tila -raportin mukaan 90 prosenttia suomalaisista arvioi, että Suomi on turvallinen maa. Tästä huolimatta 15 prosenttia naisista ja 13 prosenttia miehistä on sitä mieltä, että graffitit aiheuttavat turvattomuutta. Himbergin mukaan on kuitenkin kyseenalaista kokisivatko ihmiset graffitit uhkaksi, mikäli sitä ei erikseen kysyttäisi.
Sen sijaan arkisia vaaranpaikkoja, kuten esimerkiksi liikennettä, ei Himbergin mukaan tunnisteta vaaraksi, eikä kansalaisilta kysytä, pelottaako liikenne heitä. Sen sijaan ”[v]iranomaisten kansalaiskyselyissä halutaan usein tietää, pelottavatko turvapaikanhakijat, uskonnolliset ääriliikkeet tai vaikkapa väkivallan uhka”. Himbergin mukaan realismia kuitenkin on se, että arkista elämää elävä on Suomessa turvassa.
Todennäköisesti Kallungin kaavailema kansalaispalvelus ja siihen kytketty sotilas- ja siviiliturvallisuuden tietoisuuden kasvattaminen vain heikentäisivät kansalaisten turvallisuuden tunnetta ja vahvistaisivat aiheettomia uhkakuvia.
Timo Mielonen
