Sain viettää joulukuun lopusta maaliskuuhun aikaa miehitetyllä Palestiinalaisalueella ihmisoikeustarkkailijana. Kokemusta voisi kuvailla hyvin opettavaiseksi ja toki myös raskaaksi.
Olin ihmisoikeustarkkailijana Hebronissa, joka on yksi kuudesta Kirkon Ulkomaanavun koordinoiman EAPPI-ohjelman asemapaikasta. Hebron on Länsirannan suurin kaupunki yli 200 000 asukkaallaan ja ainakin 4 000 vuotta vanha. Siellä sijaitsee Abrahamin hauta, joka on Hebronin merkittävin turistinähtävyys. Abraham perheineen on kolmelle alueen uskonnolle tärkeä henkilö ja hänelle pyhitetty rakennus vanhassa kaupungissa on jaettu puoliksi moskeijaan ja synagogaan. Muslimit eivät ole tervetulleita synagogaan ja toisin päin, mutta kristityt saavat mennä kummallekin puolelle.
Hebron on jaettu Hebronin pöytäkirjan (1997) mukaisesti kahteen alueeseen, joista H1 on tavallista kaupunkia, jota palestiinalaiset hallitsevat. H2 tarkoittaa vanhaa kaupunkia sekä siellä sijaitsevia siirtokuntia. Siellä tapahtui valtaosa työstämme, koska siellä tapahtuu iso osa ihmisoikeusloukkauksista. H2-alueella palestiinalaisten liikkumista on rajoitettu paljon ja esimerkiksi vanha vihannestukku ja pääkauppakatu ovat suljettuina. Alueella sinnittelevät palestiinalaiset ovat hyvin usein, joko liian köyhiä muuttaakseen muualle, tai ideologisista syistä valmiita sietämään sitä, kuinka vaikeaa arki siellä on. H2-alueella on yhteensä 22 armeijan tarkastuspistettä.
Saatoimme joka päivä H2-alueella lapsia kouluun ja sieltä kotiin. Kokemus opetti, kuinka ihmisoikeusloukkaukset normalisoituvat ajan kuluessa. Koulu oli peruskoulu ja lapset eivät ole koskaan nähneet toisenlaista elämää. Heille ainoa tapa päästä kouluun oli läpi tarkastuspisteiden, joita vartioivat sotilaat konekivääreineen. Olimme siellä, koska pääsy kouluun on yksi keskeinen ihmisoikeus ja toisaalta myös miehitystä säätelevä Geneven neljäs sopimus velvoittaa miehittäjän turvaamaan koulujen toiminnan. Emme nähneet, että lapsia tai opettajia olisi pysäytetty tai häiritty tarkastuspisteillä, mitä ilmeisesti aiemmin tapahtui useammin. Mielestäni se kertoi vain siitä, kuinka tällaiset ihmisoikeusloukkaukset ja kansainvälisen lain mukaan väliaikaiseksi tarkoitettu miehitys (kesto nyt noin 53 vuotta) normalisoituvat.
Monissa asioissa näkyi, että miehitys on hyvin systemaattista ja että tavoite on miehityksen normalisointi kaikessa hiljaisuudessa.
Järkyttävimpiä ihmisoikeusloukkauksia alueella on eri lainsäädännön soveltaminen ihmisiin etnisyyden/uskonnon perusteella. Palestiinalaiset ovat sotilasoikeuden alla, minkä perusteella olet syyllinen, kunnes todistat syyttömyytesi. Israelilaiset ja me muunmaalaiset olemme Israelin siviilioikeuden alla. Palestiinalaisista 800 000 on pidätetty miehityksen alun vuoden 1967 jälkeen ja sotilasoikeudessa 95 % tapauksista päätyy langettavaan tuomioon. Joka vuosi pidätetään 500–1 000 lasta, joiden yleisin syyte on kivien heittäminen.
Monissa asioissa näkyi, että miehitys on hyvin systemaattista ja että tavoite on miehityksen normalisointi kaikessa hiljaisuudessa. Näimme paljon vähemmän avointa väkivaltaa kuin olin kuvitellut. Yksi alue, kahdet eri säännöt -ajatusta toteutetaan hyvin vähäeleisesti. Tällä tavoin toimimalla mielestäni Israelin hallinto ja armeija varmistavat, että sekä tavallisten israelilaisten että koko maailman on helpompi ummistaa silmänsä ja antaa miehityksen jatkua vaikka kuinka kauan. Tilanne oli järkyttävä ja toivottavasti meistä kaikista löytyy tahtoa sen muuttamiseksi.
Ohjelma, jonka mukana pääsin alueelle, on Kirkkojen maailmanneuvoston Ecumenical Accompaniment Programme in Palestine and Israel, ts. EAPPI, jota Suomessa koordinoi Kirkon Ulkomaanapu. Ohjelma on aloitettu vuonna 2002, ja sen tarkoituksena on tarjota suojelevaa läsnäoloa haavoittuvaisille ihmisille, jotka kokevat ihmisoikeusloukkauksia. Lisäksi tilastoimme ja raportoimme näitä loukkauksia ja teemme vaikuttamistyötä Suomessa ja lähipiirissämme. Lisätietoja löytyy ohjelman verkkosivuilta.
