Eilen Lännen median sanomalehdissä ja ruotsalaisessa Svenska Dagbladetissa julkaistun artikkelin kirjoittavat esittivät Suomen ja Ruotsin liittymistä Natoon. Kirjoittajien mukaan Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö on välttämätöntä, koska Venäjä ”on haastanut Euroopan turvallisuusjärjestyksen ja osoittanut taipumusta käyttää sotilaallista voimaa poliittisiin tarkoituksiin” sekä liittänyt kansainvälisen oikeuden vastaisesti Krimin alueeseensa.
Venäjän lisätessä joukkojensa varustusta ja uhatessa ydinaseiden käytöllä Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö ei kuitenkaan yksin riitä. ”Pienten naapurimaiden tulee sen takia hakea vahvempien kumppaneiden tukea, jotta niillä olisi sotaa ehkäisevää puolustuskykyä Venäjän mahdollista aggressiota vastaan”, kirjoittajat esittävät.
Vahvemmilla kumppaneilla kirjoittajat viittaavat Suomen ja Ruotsin tiiviiseen sotilaalliseen yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa. Lisäksi artikkelissa ehdotetaan yhteistyön tiivistämistä ja laajentamista myös Iso-Britannian kanssa sekä panostamista kansalliseen puolustukseen. Kirjoittajien muukaan kuitenkin paras ”tapa varmistaa, että pelotteemme ehkäisee Venäjän mahdollisia Itämeren alueeseen kohdistuvia sotilaallisia aikomuksia, ja samalla merkittävästi lisätä Suomen ja Ruotsin puolustuskykyä, olisi molempien maiden jäsenyys Natossa”.
Artikkelin kirjoittajat eivät myöskään usko, että Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys merkitsisi perusteellista turvallisuuspoliittisen tilanteen muutosta sekä jännityksen kasvua Pohjois-Euroopassa tai Venäjän kokemaa kasvanutta uhkaa. ”Tällaiset väitteet ovat todellisuudelle vieraita”, kirjoituksessa päätellään.
Näkemystä täydennetään toteamalla, että Moskovassa Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuutta ei pidetä uskottavana, koska maat jo tekevät pitkälle menevää yhteistyötä sekä Naton että yksittäisten länsimaiden kanssa. Jäsenyys aiheuttaisi Venäjällä hetkellistä ärtymystä, ”kun Kreml ymmärtäisi, ettei sillä enää olisi sotilaallista toimintavapautta hyökätä naapurimaihin joutumatta sotaan koko läntistä maailmaa vastaan”.
Natossa ei ole vain hyviä puolia
On vaikea päätellä, mikä artikkelin kirjoittajien perimmäinen motiivi on ollut. Ainakin suomalaiset kirjoittajat ovat jo pitkään ajaneet maamme Nato-jäsenyyttä, joten siinä suhteessa tekstissä ei ole mitään uutta. Mikäli tarkoituksena on todellakin tasoittaa Suomen ja Ruotsin liittymiselle Natoon, kirjoitus kompastuu uskottavuuden puutteeseen esittämällä Natosta ja sen jäsenyydestä yliampuvan myönteisen kuvan.
Naton sisäisistä erimielisyyksistä ja ongelmista artikkelista ei löydy minkäänlaista mainintaa, vaikka erimielisyydet ovat viime aikoina kasvaneet ja Naton tulevaa huippukokousta valmistellaan sekavissa tunnelmissa. Oma erityinen ongelma on se, kuinka selkeästi Yhdysvallat on sitoutunut yhteistyöhön Naton ja Euroopan kanssa.
Esimerkiksi Saksan entinen ulkoministeri Sigmar Gabriel kirjoittaa Handelsplatt -verkkolehdessä, että Natosta näyttää muodostuneen palvelutuottaja, jonka palveluja voi käyttää, jos maksaa niistä, eikä palvelujen tuottaminen ole liian kallista. Gabrielin näkemys perustuu siihen, että presidentti Trump ilmoitti Singaporessa Yhdysvaltojen lopettavan yhteiset sotaharjoitukset Etelä-Korean kanssa, koska ne ovat liian kalliita. Sama voi Gabrielin mukaan toistua Yhdysvaltojen suhtautumisessa Natoon.
Transatlantinen suhde ei ole kiveenhakattu
Vielä selkeämmin Naton sisäiset ongelmat tuo esiin järjestön pääsihteeri Jens Stoltenberg The Guardianissa: ”Yhdysvaltojen ja muiden jäsenmaiden välillä on todellisia ongelmia kaupasta, ilmastonmuutoksesta ja Iranin ydinsopimuksesta.” Nämä erimielisyydet eivät häviä kädenkäänteessä, eikä transatlanttisen yhteyden säilyminen ole kiveenhakattu, Stoltenberg lisää.
Toinen merkittävä uskottavuusongelma aiheutuu siitä, että kirjoittajat sivuuttavat täysin Nato-jäsenyydestä aiheutuvat velvoitteet. Kyse ei ole vain siitä, että Nato ja sen jäsenvaltiot auttaisivat tarpeen tullen Suomea ja Ruotsia, mikäli ne olisivat liittyneet sen jäseniksi. Yhtä lailla jäsenyys velvoittaisi Suomea ja Ruotsia auttamaan esimerkiksi Turkkia, jonka ulkopolitiikka on konfliktihakuista, eikä sitä nykyisin millään muotoa voi pitää demokraattisena maana.
Samoin sivuutetaan se tosiasia, että sekä Suomessa että Ruotsissa Nato-jäsenyyttä vastustetaan enemmän kuin kannatetaan. Naton jäsenyyden yksi kriteeri kuitenkin on se, että jäsenyydellä on kansan tuki. Kun ainakin suomalaiset kirjoittajat, Hannu Himanen, Jaakko Iloniemi, Liisa Jaakonsaari, Pauli Järvenpää, Juhani Pyykkönen tai Jukka Tarkka, edustavat suomalaista eliittiä ja kirjoittavat sen näkökulmasta, kirjoitus pikemminkin vähentää kuin lisää Nato-jäsenyyden kannatusta. Se ei liene kirjoittajien tarkoitus, mutta parempi näin päin.
Venäjän vanhanaikainen suurvaltanäkemys
Entä sitten Venäjä, miten siihen tulisi suhtautua? Venäjän ongelmana on yhtäältä historiallisiin kokemuksiin perustuva pelko hyökkäyksestä sitä kohtaan lännestä, toisaalta pyrkimys suurvallaksi.
Hyökkäyksen pelolle ei nykyisin ole mitään reaalisia perusteita. Tämä ymmärretään myös Kremlissä, mutta lännen uhkaa pidetään esillä, koska sen avulla voidaan ruokkia nationalismia ja kääntää huomio pois sisäisistä ongelmista, kuten esimerkiksi Krimin liittämisen aiheuttamista talousongelmista tai demokratian puutteesta.
Suurvalta-aseman menettäminen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen sekasorron aikana on ollut traumaattinen kokemus. Sen valossa ei ole ihmeellistä, että Venäjä yrittää muuttaa tilannetta. Se kuitenkin ymmärtää vanhanaikaisesti, että suurvallan pitää olla sotilaallisesti voimakas. Suurvalta-asema voi perustua esimerkiksi innovaatiokykyyn tai tieteelliseen tutkimukseen.
Timo Mielonen, 20.6.2018
