Perheessämme katsottiin toukokuun alussa miesten jääkiekon MM-kilpailuita ja itse seurasin niitä sivusilmällä. Lajin väkivaltaisuus on aina oudoksuttanut minua ja nyt MTV oli koonnut eräälle erätauolle Top 5 -taklaukset. Miehet heittivät hanskat käsistään ja kävivät toistensa päälle, ja hidastuksissa näkyi, kuinka niskat vääntyivät ja päät nytkähtivät liikkeen voimasta luonnottomasti.
Ihmetellessäni ääneen, loppuivatko hienot maalit, torjunnat, faniasut ja muut jääkiekon parhaat palat kesken, sain vastaukseksi, että jääkiekko on kontaktilaji.
Tapaus jäi vaivaamaan niin kuin usein se, kuinka paljon mediassa on väkivaltaa usein puolihuolimattomasti esitettynä. Pasifistin aina silloin tällöin pysäyttää se, kuinka kepeästi tai kritiikittömästi toisten ihmisten satuttamista käsitellään julkisuudessa. Taklaukset ovat minulle Suomen suurimman urheilulajin harmillinen lieveilmiö ja banaalia väkivaltaa, jonka olemme pureskelematta valmiita nielemään.
Mieleeni tulee usein, kun luen uutisia sodista, kylmänviileä hyväksyminen sille, että ihmisiä satutetaan ja tapetaan. Sodissa kuolleiden siviilien lukumääriä kerrotaan sadoissa ja tuhansissa ihan kuin lukija voisi äkkiseltään omaksua sellaisen määrän kärsimystä. Kaukaisten sotien autopommi-iskuista raportoidaan vailla syvällisempää analyysia paikallisesta tilanteesta ja siitä, mikä iskun aiheutti ja mihin se johtaa.
Uutiset erilaisista väkivallan teoista ja onnettomuuksista ympäri maailmaa, ampumisista ja junaonnettomuuksista, ovat usein hyvin lyhyitä sanomalehdissä ja tv-uutisissa. Mikä on lyhyiden väkivaltaisten uutisten uutisarvo? Uutisia ei aina taustoiteta eikä tapahtumien vaikutuksia yhteiskuntaan kartoiteta eikä suomalainen lukija tai katsoja ei ymmärrä syy–seuraussuhteita. Haluaisin nähdä median suurena tehtävänä ihmisten ymmärryksen kasvattamisen tiedon lisäämisen kautta, mutta tällaiset uutiset eivät ole kovin valistavia. Lähinnä ne lisäävät hämmennystä ja aiheuttavat monille niin paljon pahaa oloa, etteivät he enää jaksa seurata uutisia.
Hesarin ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski toteaa Kuolemantanssi-kirjassaan, kuinka paljon on muistomerkkejä ja patsaita sodille ja sotilaille ja niin vähän rauhan saavutuksille. Rauhan ja väkivallattomien tapahtumien ongelma lienee usein se, ettei niitä mielletä jännittäviksi ja suuria tunteita herättäviksi. Sodan ja väkivallan ja kaikenlaisen mukiloimisen nähdään lähtökohtaisesti olevan mielenkiintoista. Aiheuttaako median murros ja siirtyminen uusiin digitaalisiin muotoihin entisestään aihepiiriin ja käsittelyn kaventumista, vai mahdollistaako se enemmän?
Uskon, että monet väkivallattomat asiat kiinnostavat ihmisiä. Väkivallaton vastarinta voi olla yhtä kiinnostavaa ja monivaiheista kuin Mahatma Gandhin elämä, joka sisälsi jännitystä, kärsimystä ja suuria tunteita Intiassa, Englannissa ja Etelä-Afrikassa. Uusista elämää helpottavista innovaatioista ja niiden sovelluksista eri paikoissa haluaisin lukea enemmän. Ihmiset ovat ihmeen kekseliäitä hankalissakin olosuhteissa ja mielellään sitä lukisi innostavia ja toivoa herättäviä uutisia.
Median välittämiin väkivaltakuviin on mielestäni turruttu. Toisille väkivaltainen käytös on normalisoitunut, toiset taas ovat uupuneita siihen. Toivoisin voivani lukea tiedotusvälineistä enemmän analyyttisia ja taustoittavia uutisia ilmiöistä sen sijaan, että minua rasitetaan kontekstista irrallisella, viihteellisellä tai todellisella, räiskinnällä ja satuttamisella, joka on muka kiinnostavaa, hyväksyttävää tai normaalia.
Nora Luoma
