Valtionavustusten leikkaaminen alkaa toden teolla näkyä rauhanjärjestöjen arjessa. Resurssien puute pakottaa vaikeiden kysymysten äärelle. Kuinka voimme selvitä eteenpäin? Mitkä ovat säilytettävät ydintoiminnot? Minkä vuoksi kannattaa taistella ja mikä taas on laskettava menemään, että resursseja voidaan vapauttaa ja ohjata tärkeämpiin asioihin? Kynnelle kykenevät pyrkivät uusiutumaan tai säilyttämään vanhaa miten parhaiten taitavat.
Vastakkaisten näkökulmien törmäilystä seuranneita kipinöitä on saatu seurata keskustelussa jos toisessakin, kun kaikki pyrkivät pelastamaan itselleen sen keskeisimmän, mahdollisuuden vaikuttavaan rauhantyöhön. Kun näkemykset tulevaisuuden suunnista ovat osittain pahastikin ristiriidassa, on hyvä muistuttaa itseään siitä, että paras paikka tehdä rauhantyötä on tässä ja nyt. Miten siis rakennetaan sopusointua vaikeisiin tilanteisiin? Kuinka voisimme ymmärtää toistemme lähtökohtia sekä kunnioittaa niitä? Miten etsiä yhteisiä suuntia niin, että olisimme yhdessä vahvempia ja voisimme hyödyntää niitä monia erilaisia lahjoja ja kykyjä joita meillä on?
Kauniin esimerkin rauhanomaisesta toimimisesta ristiriitaisessa tilanteessa antaa Ranskassa sijaitsevan luostariyhteisö Taizén perustaja Veli Roger. Roger perusti 40-luvulla Itä-Ranskaan miehitetyn Ranskan rajalle Taizén kylään luostarin, jonka ensimmäisinä tehtävinä oli tarjota pako- ja kauttakulkupaikka vainon alla eläville juutalaisille. Veli Rogerin lähestymistapa oli hyvin suora ja vaatimaton, suurien sanojen sijaan hän teki työtä pitkäjänteisesti tarttuen käsillä oleviin ongelmiin riskeistä huolimatta. Yhteisö kasvoi ja siitä tuli myöhemmin nuorten suosima paikka, jonne ihmiset ympäri maailmaa ovat saapuneet jo vuosikymmenten ajan keskustelemaan, pohtimaan ja hiljentymään tärkeiden kysymysten äärelle. Palvelutyönsä ohessa Veli Roger piti päiväkirjaa pohdinnoistaan ja myöhemmin hänen päivyreitänsä on julkaistu ihmisten luettavaksi.
Vuonna 1968, aikana jolloin Vietnamin sota riehui raakana ja graafisena, rauhaa puolustaneen Martin Luther Kingin murha aloitti väkivaltaisuuksien aallon ja Latinalaisen Amerikan tilanne oli jännitteinen ja vaikea, Taizéen saapui joukko nuoria Itä-Saksasta keskustelemaan ja haastamaan Veli Rogeria. Nämä nuoret, joiden rauhanomaisemmat ikätoverit olivat muutamaa vuotta aiemmin olleet perustamassa Sadankomiteaa, olivat sitä mieltä, etteivät rauhanomaiset keinot riittäneet ja väkivaltaan oli vastattava väkivallalla. He haastoivat Veli Rogeria olemaan radikaalimpi, käyttämään vaikutusvaltaansa avoimemmin ja pohtimaan väkivallan hyväksymistä osana konfliktien ratkaisua.
Keskustelutuokion jälkeen Roger kirjoitti päiväkirjaansa, ettei halua laskea nuoria takaisin rajan taa, ennen kuin on tavannut heidät vielä kerran. Miksi? Haastaakseen heitä? Vakuuttaakseen heidät omalla mielipiteellään? Päästäkseen perustelemaan sitä, miksei hän itse hyväksy väkivaltaa? Ilmoittaakseen nuorille, etteivät he olleet enää tervetulleita yhteisöön, koska eivät käyttäytyneet kunnioittavasti? Ei, Veli Rogerin palava halu tavata nämä nuoret, ennen kuin he palaisivat kotiseudulleen oli, että hän voisi kuunnella heitä vielä kerran. Ei kuunnella ollakseen samaa mieltä heidän kanssaan tai välttämättä edes hyväksyäkseen heidän mielipiteitään. Hän halusi ennen kaikkea kuunnella näitä radikalisoituneita nuoria ymmärtääkseen paremmin heitä ja heidän lähtökohtiaan. Saadakseen tietää, mikä heitä todellisuudessa liikuttaa, mitä on pelokkaiden ja katkerien mielipiteiden takana. Voidakseen tarjota heille pinnan, jota vasten he voisivat paremmin kuulla myös itseään ja omia näkemyksiään.
Samoin kuin ääneen puhuminen, myös kuuntelu tekee sanotusta asiasta todellisempaa ja auttaa meitä hahmottamaan sen mikä on tärkeintä. Kun kuuntelemme ja annamme tilaa itsellemme tulla kuulluiksi hahmotamme paremmin, missä kulkee asioiden välinen tasapaino, mitä on säilytettävä ja mistä on luovuttava. Kuuntelun voima kantaa pitkälle ja vaikkei sen satoa korjattaisikaan heti, jättää kuuntelumme jäljen ihmisiin, jota vasten heidän on helpompi löytää itsestään tilaa ja rauhaa kuunnella itseään ja ympäristöään.
Kun nyt olen kuunnellut itseäni ja muita näiden vaikeiden päätösten edessä, olen tullut omalta osaltani varmaksi yhdestä asiasta. Siitä, ettei minulla ole varaa olla tekemättä rohkeita päätöksiä. Tunnen sen velvollisuutena, kun kuulen pihapiirissä vähenevää linnunlaulua, varovaista toivoa kanssakulkijan äänessä, rohkaisevia sanoja niiltä, jotka haluavat rakentaa parempaa maailmaa sukupolvien päähän. Ääniä, joiden vuoksi olen valmis tekemään töitä voidakseni kuulla niitä useammin.
Kirjoittaja on Sadankomitean hallituksen varapuheenjohtaja.
Blogien tekstit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä eivätkä välttämättä edusta Sadankomitean virallista näkemystä.
