Venäjän hyökättyä Ukrainaan energiakriisin arveltiin vauhdittavan fossiilittomaan energiaomaravaisuuteen siirtymistä Euroopassa. Energiaturvallisuus ja kansallinen turvallisuus yhdistettiin lännessä toisiinsa tavalla, joka ei ole ollut täysin ongelmaton.
Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisenä poltiiksta.fi -sivustolla.
Vain kolme viikkoa oli kulunut Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan helmikuussa 2022, kun optimistiset ennusteet sodan ilmastovaikutuksista alkoivat levitä lännessä: ilmastotoimet vauhdittuvat sotatoimien myötä ja fossiilienergiasta vapaudutaan kuin varkain. Ennuste oli suurisuuntainen, ja sen vaikutusta sodan tilanne- ja mielikuvaan on vaikea yliarvioida. Jos ilmastovaikutusargumentti ei olisi lyönyt läpi, laajamittainen asevienti Ukrainaan olisi voinut varsinkin Saksassa jäädä ilman tarvitsemaansa tukea.
Sodan pitkittyessä sodan ilmastovaikutusarvioiden toiveikkuus kasvoi. Ilmastotoimia maailmanlaajuisesti vauhdittava Euroopan energiasiirtymä oli yhdysvaltalaisen Politico-lehden siteeraamien asiantuntijalausuntojen mukaan ”rakenteellinen, pysyvä ja historiallinen”. Ironisesti presidentti Vladimir Putin nimettiin ”valloittajaksi, joka tekee EU:sta vihreän”. Yhdysvaltalaisen ulkopoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisussa hänet taas ristittiin ”Putin vihreäksi”: hyökkäyssodan aloittaneen Venäjän katsottiin antaneen ratkaisevan sysäyksen RePowerEU-ohjelman tavoitteelle uusiutuvien energialähteiden osuuden kasvattamiseksi 45 prosenttiin vuosikymmenen loppuun mennessä.
Ukrainan puolustussodan varhaisten onnistumisten nostattama sotaoptimismi oli tarttuvaa, ja vielä syksyllä 2022 myrskypilvien hopeareunus hohti kirkkaana. ”Ilmastonäkökulmasta Ukrainan sota voitaneen nähdä siunauksellisena”, tiivisti Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas.
Arvioita Venäjän hyökkäyssodan suotuisista vaikutuksista vihreälle siirtymälle esitettiin laajalti myös yliopistoyhteisöissä halki tieteenalarajojen. Fyysikko Amory Lovins ennakoi ”fossiilienergian aikakauden” päättymistä. Antropologi Pierre Charbonnier ylisti ”sotaekologiaa” samaan tapaan kuin filosofi Slavoj Žižek revitteli ”sotakommunismilla”, kriisin avaamilla myönteisillä mahdollisuuksilla. Vielä vastikään aktivistikonsultti Leo Stranius kirjoitti Jos tahdot rauhaa -artikkelikokoelmassa yksikantaan: ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan nopeuttaa pitkän päälle ilmastotoimia Suomessa, Euroopassa ja maailmalla.”
Arvovaltaisimman arvion fossiilienergiariippuvuuden taittumisesta esitti Kansainvälinen energiajärjestö IEA, joka ennusti fossiilienergian kysyntähuipun koittavan jo lähivuosina. Ennusteen tulkinta kuitenkin kysyy suhteellisuudentajua: sama ennuste kertoi, että vuoteen 2050 mennessä fossiilienergian osuus tuotantopaletissa kyllä vähenee nykyisestä 80 prosentista – mutta vain 60 prosenttiin. Päästövähennyskehitykselle asetettuihin tavoitteisiin nähden se ei tunnu riittävän. Sittemmin IEA on tuoreemmassa raportissaan arvioinut, että mahdollisuudet ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi 1,5 celsiusasteeseen ovat kaventuneet. Oliko ilmastovaikutuspuhe siis toiveajattelua?
Ennustaminen on vaikeaa
Rajut yhteiskunnalliset muutokset tarjoavat tilaisuuksia linjamuutoksiin, koska yhteiskunnallista kehitystä määrittävät polkuriippuvuudet katkeavat. Viime vuosisadan maailmansodat muodostivat äärimmäisiä taitekohtia, joissa porvarillisten yhteiskuntien pidäkkeet sosiaali- ja verovaltion rakentamiseksi pettivät: warfare muuttui welfareksi palattaessa siviiliyhteiskuntiin. Kun energiamarkkinat joutuivat Ukrainan sodan seurauksena myllerrykseen, vertailukohtia haettiin viidenkymmenen vuoden takaisesta öljykriisistä, joka johti vallanpitäjien vaihdoksiin ympäri maailman.
Yhteiskunnallisten kehityssuuntien ja murroskohtien tunnistaminen on silti vakainakin aikoina hankalaa, ellei jopa mahdotonta, puhumattakaan megatrendien ennakoimisesta monikriisien ja kilpailullisen keskinäisriippuvuuden maailmassa. Ennusteita sävyttää kansainvälinen järjestelmä, jota ohjaavat vaikeasti yhteensovitettavat intressit ja poliittiset tarkoituksenmukaisuudet. Geopolitiikan skenaariot ovat siksi tosipohjaisuudesta tinkimättöminäkin aina ideologisia. Vahvaan näyttöön perustuvinakin ne heijastavat valikoituneiden väestöryhmien ja tiettyjen luokkien toiveita ja pelkoja, mutta ennen kaikkea ne ovat ilmaisuja tietyistä suurvaltasuhteisiin kiinnittyneistä aineellisista eduista.
Epävarmuuden ja ehdollisuuden ilmaisut putosivatkin tuon tuosta pois, kun Euroopan irtaantumisesta idän tuontienergiasta viestittiin suurelle yleisölle. Sekalaisesti käytetyt vaikutusten aikaväliarviot jäävät usein ilmaan – varsinkin kun niillä ei ole vakiintuneita määritelmiä. Tulevaisuutta koskevien kehityskulkuennusteiden leväperäisyys söi vakuuttavuutta, kuten oli ilmeistä eräässä tyypillisessä korkean tason asiantuntijalausunnossa sotaa seuranneesta energiakriisistä: ”Sillä tulee luultavasti olemaan kielteinen vaikutus päästöihin lyhyellä aikavälillä mutta myönteinen vaikutus pidemmällä aikavälillä.”
Venäjän hyökkäyssota saattoi muuttaa monessa maassa kansalaismielipiteitä vihreälle energisiirtymälle suopeammiksi. Sodan varjossa valmius ilmastotoimiin kasvoi: suomalaisille tärkeimmäksi syyksi fossiilisista polttoaineista luopumiselle havaittiin halu pienentää riippuvuutta Venäjän tuontienergiasta. Syynä tähän eivät tosin olleet ilmastohätätilan uhkakuvat vaan reaktiot sodan aiheuttamaan turvallisuusympäristön muutokseen.
Fossiiliriippuvuudesta toiseen
Eurooppalainen elämänmeno on pitkälti entisensä, vaikka energiatuonti Venäjältä on vähentynyt. Riippumattomuutta, saati energiaomavaraisuutta, se ei silti ole synnyttänyt – päinvastoin.
Sodan jälkeiset ulkopoliittiset valinnat ovat tehneet EU:sta entistä riippuvaisemman Yhdysvalloista, mikä uhkaa viedä pohjan pyrkimyksiltä strategiseen autonomiaan. Näin siitäkin huolimatta, että komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen luonnehti vähähiilistä energiasiirtymää ”parhaaksi keinoksi saavuttaa itsenäisyys ja taata energiaturvallisuus”. Vielä hiljattain hän linjasi, että sota on tehnyt Euroopasta ”riippumattomamman ja suvereenimman energiapolitiikassa”.
Sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna eurooppalainen teollisuus maksaa energiastaan 3–4 kertaa suuremman hinnan kuin yhdysvaltalaiset kilpailijansa, minkä on arveltu johtavan teollisuustuotannon supistamisiin. Energiariippumattomuutta tuskin tulee lisäämään turvautuminen vihreäksi määriteltyyn ydinvoimaan, jonka käytön kolminkertaistamista vuoteen 2050 mennessä myös monet EU-maat ajoivat YK:n COP28-ilmastohuippukokouksessa. Turvaaminen ydinvoimaan – joka vastikään nimettiin ”strategisen tärkeäksi vihreälle siirtymälle” – saattaisi vain kytkeä Euroopan entistä kiinteämmin venäläiseen rikastettuun uraaniin ja ydinteknologiaan. Ydinsektori jätettiin pakotteiden ulkopuolelle.
Korvatakseen energiatuontia Venäjältä – joka maakaasun osalta kattoi 40 prosenttia tarpeesta – Eurooppa on kääntynyt Yhdysvaltojen ja Qatarin puoleen. Euroopan maakaasutuonti Yhdysvalloista kasvoi 140 prosentilla vuonna 2022, ja pitkäaikaisia tuontisopimuksia solmittiin ennätykselliset 17 kappaletta. EU-valtioiden solmimat maakaasun tuontisopimukset puolestaan ovat Qatarille maan merkittävimmät. Kestoltaan liki 30-vuotisina niiden voi nähdä sotivan EU:n hiilidioksidipäästöjen vuoden 2050 nettonollatavoitteen kanssa. Arabiemiirikunnat on linjannut tuottavansa fossiilisia polttoaineita energiakäyttöön ”niin kauan kuin markkinoilla on kysyntää”.
G7-maaryhmä oli aiemmin sitoutunut kivihiilen energiakäytöstä luopumiseen vuoteen 2030 mennessä. Sodan myötä kanta muuttui: kivihiili palasi esimerkiksi Saksan energiapalettiin, ja talousmahti perui aiemmat sitoumuksena siitä luopumiseksi. Lisäksi fossiilienergiahankkeisiin osallistumisesta globaalissa etelässä oli katsottu parhaaksi pidättyä.
Sittemmin EU-maiden tukea energiankäytön aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen kehittyvissä maissa ei voi enää pitää kiistattomana. Saksa on sopinut maakaasun tuonnista Senegalista ja vastaavanlainen sopimus on tekeillä myös mantereen suurimman öljynvientimaa Nigerian kanssa. Samaan tapaan Ranskan valtionyhtiö TotalEnergies on käynnistänyt nesteytetyn maakaasun tuotantolaitoksen Mosambikissa: hanke on kaiken kaikkiaan suurin ulkomainen investointi Afrikkaan.
Fossiilienergian käyttö laajenee, vaikka vihreät ratkaisut lisääntyvät
Ilmastotoimien vauhdittuminen Ukrainan sodan seurauksena ei siis näytä lainkaan itsestään selvältä ainakaan lyhyellä aikavälillä. Merkittävät investoinnit puhtaaseen energiantuotantoon ovat yli kaksikymmenkertaistuneet vuodesta 2019. Lisäksi siirtymisen pilviteknologiaan perustuviin alustatalouksiin on katsottu suosivan vihreitä energiaratkaisuja. Fossiilienergian käyttöä silti laajennetaan käytännössä kaikkialla.
Venäjän hyökkäyssota on lisäksi tarjonnut uusia energiapolitiikan mahdollisuuksia Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten yhteistoiminnalle. Natoa lähellä olevan Atlantic Council -järjestön johto hahmottelee Euroopan kehityssuunnan selvin sanoin: ”Yhdysvaltojen on jatkettava puhtaan maakaasutuotannon edistämistä ja toimittava yhdessä eurooppalaisten liittolaistensa kanssa uusien nesteytetyn maakaasulähteiden löytämiseksi.”
Kiinnostavasti Atlantic Council esittää, ettei ”fossiilienergiantuotannon tarvitse olla ristiriidassa energiasiirtymän kanssa”. Yhdysvaltojen tuontienergialla ja yhteisellä energiapolitiikalla ajatellaan myös edistettävän poliittista vakautta: ilmastotoimille vihamielisiä ”populistisia vallankaappauksia” estetään ”lisäämällä öljyn ja maakaasun tuotantoa lyhyellä aikavälillä” Atlantin molemmin puolin.
Poliittisen ja diplomaattisen johdon suunnitelmista huolimatta fossiilienergia-alan yritysten johdossa yleensä uskotaan energiasiirtymän alkaneen. Kankeaa alkua selitetään ”töyssyisellä tiellä”. Soraääniäkin on tosin kuulunut: Yhdysvaltojen suurimman öljy- ja maakaasuyhtiö ExxonMobilin toimitusjohtaja Darren Woods totesi hiljattain, että fossiilisten energialähteiden rooli ”saattaa vähentyä ajan myötä”, mutta ne ”tulevat olemaan kuvioissa vielä pitkään”.
Sotaoptimismia ja ilmastopessimismiä
Venäjän hyökkäyssodan ilmastovaikutusennusteiden merkitystä ulko- ja turvallisuuspoliittisiin linjauksiin Euroopassa on vaikea aliarvioida. Sotaa ja rauhaa koskeneet linjavalinnat asettuvat uuteen valoon viimeistään, kun selviää osoittautuvatko niitä perustelleet ennusteet oikeiksi tai vääriksi.
Talouspoliittiset vastaukset Venäjän hyökkäyssotaa seuranneeseen inflaatioon ja energiakriisiin eivät näytä lievittäneen Euroopan talouksien riippuvuutta fossiilienergiasta. Huoli energiaturvallisuudesta on mennyt ilmastoturvallisuuden edelle. Transatlanttinen suhde näyttää lujittuneen strategisen autonomian kustannuksella, mikä on saanut unohtamaan olennaisen: Yhdysvaltojen etu ei aina vääjäämättä ole sama kuin Euroopan etu, Naton uuden itärajamaan kansallisesta edusta puhumattakaan.
Epärealistisista toiveista seuraa vain kohtalokkaita virhearvioita. Sodan viherpesu vaarantaa ilmastopolitiikan, eikä pitkittyneen sodan inhimillistä hintaa juuri kysytä. Neuvotteluratkaisulle annettu painoarvo olisi voinut olla suurempi.
Monenkeskinen yhteistyö on ainoa keino asettaa ja saavuttaa kipeästi kaivatut päästövähennystavoitteet. Viimeisimmän ilmastokokouksen epäonnistuminen fossiilienergian asteittaisen alasajon aikatauluttamisessa vain alleviivaa tarvetta vahvistaa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon perustuvan yhteistyön rakenteita. Ilmastotoimien saattaminen ajan tasalle esimerkiksi fossiilienergian sulkusopimusneuvottelujen käynnistämisellä vaatisi vastakkainasettelun kärjistymisen kierteen katkaisemista. Ilmastotoimille elintärkeän tutkimusyhteistyön tyrehtyminen ei ennusta hyvää.
Kirjoittaja on Sadankomitean hallituksen jäsen ja yhteiskuntatieteiden maisteri.
Blogien tekstit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä eivätkä välttämättä edusta Sadankomitean virallista näkemystä.
Kirjoitus on toteutettu Eurooppatiedottamisen valtionavulla osana Turvallisempia ilmoja, EU! -hanketta.
