Yksittäisten sotien taustalla planetaariset tilannekuvat tuppaavat jäämään vähemmälle huomiolle ja ihmiskunnalliset haasteet liian vähäisille ratkaisuille. Itsearviointien sijaan syyllistävä katse kiinnittyy toiseen ja varsinkin militarisoituneissa kulttuureissa ajattelua leimaa vaihtoehdoton ajelehtiminen sotien kierteessä ja rapautettaessa maan puolustuksen edellytyksiä.
Läpeensä militarisoitunut kulttuurimme on saattanut johtaa siihen, että erilaiset sodat ovat huomaamatta arkipäiväistyneet myös luonnonsuojelijoiden ja ilmastotieteilijöiden keinovalikoimissa. Toisaalta oman vakaumuksemme perusteella saatamme sivuuttaa sodat ja asevoimien organisaatiot väheksyen täten pyrkimyksiä tasa-arvoisempaan, moniäänisempään ja kaikkia yhteiskunnan aloja osallistavaan ilmasto- ja ympäristöturvallisuuskeskusteluun.
Ajoittain, kuten nyt viimeistään vuodesta 2022, on voitu olla moninäkökulmaisesti huolissaan Ukrainan sodasta ja nyttemmin esimerkiksi Israelin sekä palestiinalaisten välisen aseellisen konfliktin eskaloitumisesta sodaksi. Historiallisemmassa tarkastelussa on saatettu tiedostaa, että 1990-luvun alussa kylmän sodan päätyttyä ajauduttiin pienellä viiveellä mitä epäoikeutetumpien sotien kierteeseen; ja edelleen yhä syvempiin jännitteisiin luonnonympäristön ja planetaaristen rajojen kanssa. ”Kestävän kehityksen militaristisessa oravanpyörässä” sotilasstrategiset onnistumiset, eli poliittiset ja strategiset epäonnistumiset sekä moraaliset tragediat, ovat seuranneet toisiaan.
Epäoikeutettujen sotien kierteen taustalla yhteisölliset pyrkimykset kestävään kehitykseen ovat valitettavasti toistaiseksi merkittävissä määrin epäonnistuneet. Emme ole vieläkään ymmärtäneet miten keskeistä on mitoittaa ihmiskunnallinen toimintamme planeetan tarjoamiin puitteisiin. Turvallisuusdiskurssille tässä todettu merkitsee esimerkiksi sitä, että ilmasto- ja ympäristöturvallisuuden näkökulmasta ei riitä edes ”kokonaisturvallisuuden” tarkastelu. Ei varsinkaan, jos se käytännössä tehdään rajatumpaa, kansallisen turvallisuuden, näkökulmaa ylikorostaen. Turvallisuuspoliittisiin tarkasteluihin tulisi sisällyttää aiempaakin kokonaisvaltaisempia planetaarisia ja ihmiskunnallisia turvallisuuskäsityksiä.
Syvästi militarisoituneessa yhteiskunnallisessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa keskustelussa on taipumus keskittyä oman hyvyyden korostamiseen ja toisaalta toisien syyllistämiseen. Näin sivuutetaan useita keskeisiä juurisyitä ihmiskunnallisille moraalisille superongelmille, kuten ympäristökriiseille ilmastonmuutoksineen ja biodiversiteettikatoineen. Samalla on vaarana, että joko tietoisesti tai tiedostamatta toimijuuden merkitys sivuutetaan ajauduttaessa ”vaihtoehdottomasti” yhä syvenevään sotien sekä ilmasto- ja ekokatastrofin kierteeseen.
Maailmanjärjestyksen yhteistyönvaraisesta kehittämisestä
Yhteistyönvarainen sääntöpohjainen maailmanjärjestys on ollut alati haastettuna, mutta siitä luopumisen sijaan, tätä järjestelmää soisi jatkossakin korjattavan, vahvistettavan ja kenties jopa laajennettavan. YK:n peruskirjan artiklan 51 mukaan on luonnollinen oikeus erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen. Voitaisiinko kenties tulevaisuudessa joissain tapauksissa ja joillain ehdoin myös luonnonympäristön ajatella kuuluvan tämän puolustusoikeuden piiriin? Voitaisiinko näissä yhteyksissä välttyä ilmeiseltä vaaralta ajautua ennemminkin yliturvallistamiseen ja -militarisoitumiseen? Kenties tulevaisuudessa luonnonympäristö voisi olla aiempaa ja nykyistäkin enemmän maan puolustuksen ja turvaamisen kohde eli sellainen missä sen olemassaoloarvo tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin. Näin ainakin, jos myös tulevien sukupolvien elämää haluttaisiin turvata tällä planeetalla.
Kansainvälisen järjestyksen kriisiytyminen ja suurvaltojen välisten suhteiden”ikuinen ja vaihtoehdoton” heikentyminen saatetaan ottaa annettuna erilaisten taloudellisten ja poliittisten intressien perusteella. Kuitenkin kansainvälisten suhteiden hengessä voitaneen jatkossakin kehittää yhdessä motivoivia keinoja akuuttien globaalien ja ihmiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseksi kuitenkaan välittömästi takomatta kaikkia ”aseita auroiksi”.
Suomi ja Nato ilmastonmuutoksen ja luontokadon keskellä
Suomen hakeutumista Naton täysjäseneksi ei perusteltu sillä, että strategisessa konseptissaan (2022) Nato on ilmaissut pyrkimyksensä kehittyä johtavaksi asiantuntijaorganisaatioksi myös ilmastonmuutoksen osalta. Jäsenyyspyrkimyksissä ei korostettu myöskään sitä, että lukuisissa lähteissään Nato näyttäytyy (kenties yllättäen) miltei ekososiaalisesti sivistyneeltä organisaatiolta, joka kantaa huolta myös biodiversiteetin tilasta. Samassa yhteydessä ei ole kenties riittävästi tiedostettu, että nykyisin myös Puolustusvoimissa ja puolustushallinnossa kiinnitetään aiempaa paljon enemmän huomiota kestävän kehityksen ja sotilastoiminnan välisiin suhteisiin.
Sen sijaan, että laajalti militarisoitunut ”siviiliyhteiskunta” jättäisi asevoimat ja sotilaat huomionsa ulkopuolelle, tulisi kiinnittää aiempaa enemmän huomiota myös asevoimallisten organisaatioiden kestävän kehityksen mukaisiin aikaansaannoksiin kuten toki kasvatuksensa perusteisiin. Tunnustettaessa aikakautemme superongelmien haastavan arkisen moraalimme ja jopa etiikan perusteita, tulisi tiedostaa, että jopa sotilasetiikkaa tulisi myös Naton täysjäsenyyden aikana arvioida julkisesti ja jopa syvästi kehittää. Kuten myös oikeutetun sodan tradition periaatteita ja niiden soveltamista mitä moninaisempiin sotiin ja ”sotiin” osana ihmiskunnallisia pyrkimyksiä kohti vakautta, kokonaisvaltaisempia turvallisuuksia sekä nykyistä useampien hyvinvointia ja terveyttä.
Kirjoittaja on dosentti Maanpuolustuskorkeakoulussa ja yleisesikuntaeverstiluutnantti (evp.). Nykyisin hän tutkii yhdessä kolmen muun tutkijan kanssa ympäristösodan oikeutusta Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa vuosina 2023–2026.
Blogien tekstit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä eivätkä välttämättä edusta Sadankomitean virallista näkemystä.
