Vuoden 2022 rauhanpalkinto luovutettiin tutkijatohtori Noora Kotilaiselle ja Taideyliopiston dosentti Susanna Hastille Sadankomitean itsenäisyyspäivän rauhanjuhlassa 6.12.2022. Palkinnonsaajat pitivät tilaisuudessa vaikuttavan puheen.
Suuret kiitokset tunnustuksesta. Otamme sen nöyränä vastaan. Tunnustus militarismin kriittiselle tarkastelulle tuntuu erityisen hyvältä aikanamme, jolloin Venäjän hyökkäyssodan vuoksi sota ja sen vaihtoehdottomuus valtaa yhä enemmän ajatteluamme. Haluamme sanoa muutaman sanan militarismista, sodasta ja näiden vastustamisesta.
Erityisesti itsenäisyyspäivänä tulee selväksi, että suomalaisia ei ole vaikeaa militarisoida. Itsenäisyyspäivässämme sota on aina vahvasti läsnä. Kansallisessa itseymmärryksessämme ja historiakulttuurissamme sota on idealisoitu: menneet hävityt sodat on nimetty voitoiksi, sodan sankarillisuutta ihaillaan, sota kiinnostaa, rintamien liikkeet tunnetaan, menneen sodan muistelussa on kummaa, äärimmäistä hehkua.
Mutta sodan kauheudesta ei puhuta tarpeeksi: siitä, mitä se tekee ihmiselle, siitä, miten järjetöntä, hullua ja julmaa sota on, kuinka mieletön on sodan vääjäämättömyydelle ja vaihtoehdottomuudelle perustuva järjestelmämme.
Sotaa ei ole meillä vielä riisuttu alasti – sitä ei haluta nähdä paljaana.
Sota on normaalia: on normaalia ostaa aseita, varautua, on normaalia kouluttaa tappajia. Emme voi puolustaa maatamme muilla tavoin, emme voi asialle mitään. Teemme sen, mikä on välttämätöntä. Näin militarismin pakottava oikeutus tapahtuu.
Normiin on helppoa tyytyä, nähdä vallitseva järjestys sellaisena kuin sen kuuluukin olla. Mutta kuten Erich Fromm muistutti, maailmamme saattaa olla mielipuolinen, normaalimme patologista, se mihin olemme tottuneet vailla järkeä. Todellisuus, jota pidämme normaalina, saattaa olla hirviömäinen. Mutta asiasta ei ole soveliasta puhua.
Sodasta on tullut pakkomielle. Pakkomielle, joka on hulluutta. Pakkomielle, joka perustuu George Orwellin muotoilemaan (1984) totuusministeriön iskulauseeseen: sota on rauhaa. Rauhaa ylläpidetään hankkimalla aseita, joilla voi mahdollisimman tehokkaasti tappaa ja räjäyttää, romahduttaa ja tuhota. Olemme onnekkaita pian päästessämme ydinasesateenvarjon turvalliseen huomaan. Samaan aikaan rynnistämme apteekkiin ostamaan joditabletteja.
Kirjoitan romaanissani Ruumis/huoneet: Sotakoneisto on valtava kollektiivinen alitajunta, joka on valtaosin piilotettu. Se tulee näkyväksi vasta sitten, kun rikoksia ei voi enää piilottaa. Sodan syttyminen on yllätys, vaikka ei sen pitäisi olla, kun ottaa huomioon jatkuvan aseistamisen.
Ei siis pitäisi olla mikään yllätys että aseet, joita on valmistettu, tulevat jonain päivänä käyttöön. Totta kai ne tulevat. Asetuotannolla olemme varmistaneet, että sota tulee tapahtumaan.
Tarjoamme sotilaallisen vallan ihannoinnin tilalle ajatuksen sotilaallisen vallan paradoksaalisuudesta. Meidän täytyy pystyä puhumaan siitä, että olemme peloissamme ja etsimme turvaa aseista, jotka aiheuttavat meille turvattomuutta ja kuolemaa.
Susanna Hast (vas.), Noora Kotilainen ja Rauhanlaiva. 
Puheenjohtaja Kaisu Kinnunen. 
Artisti Paleface esiintyi juhlayleisölle.
Keskustelukulttuurimme täytyy muuttua: sodan normia, militarismin tabuja ja arvostelun yläpuolelle asettunutta sotilaallista valtaa pitää voida tarkastella silmät auki ja kriittisesti. Demokratia perustuu avoimelle keskustelulle, moniäänisyydelle ja erilaisten näkökulmien huomioimiselle. Siihen kuuluvat epävarmuudet, pohdinta, uudelleenharkinta, ristiriidat ja kompromissit.
Militarismi taas nojaa tiukkaan hierakiaan, kyseenalaistamattomaan vääjäämättömyyteen, jossa sotilaalliset arvot ja totuudet ovat arvostelun yläpuolella, kaikista korkeimpia. Sotilaallista valtaa perustellaan perinteellä, luonnollisuudella, menneeseen katsovalla paatoksella. Demokratian periaatteet ovat monin paikoin vastakkaisia militarismin vaihtoehdottoman tabuluonteen kanssa. Meidän pitää kohdata se inhottava tosiasia, että militarismi valmistaa meitä sotaan.
Kritiikkimme motiiveja ihmetellään usein. Mitä te sitten haluatte, lakkauttaa armeijan? Kritiikki tabuaiheita kohtaan herättää ärtymystä, kriitikko nähdään rasittavana ilonpilaajana, joka osoittelee epäkohtia, joita ei haluta nähdä. Ärtymys paljastaa kipukohdan: hankalat kysymykset huojuttavat itsestään selvää ja kyseenalaistamatonta, pakottavat ajattelemaan normia vastaan ja kysymään: miksi tämä on näin?
Sotilaallinen valta on väkivaltaa. Samalla kun Suomi kouluttaa sotilaita ja hankkii aseita, on voitava puhua sotilaallisen vallan tuhovoimasta, sen järjettömyydestä ja siitä aiheutuvasta kärsimyksestä. Tätä me haluamme: tutkimusta, keskustelua, ajattelua.
Avoin keskustelu raivaa tilaa sille, että sukupolvien vaihtuessa pakkomielle sotaan ja tämän pakkomielteen mahdollistama eriarvoisuuden ja alistamisen normalisointi voisi loppua. Sotaisa väkivalta kytkeytyy kaikkeen muuhun väkivaltaan ja utopiamme tuntuu mahdottomalta, liian suurelta, mitä me täällä pienessä Suomessa muka voimme asialle tehdä? Mutta jostain on aloitettava, toisenlaiseen maailmaan on voitava uskoa, muuten se ei voi koskaan toteutua.
Jos me emme voi kuvitella aseetonta maailmaa, kuka sen sitten tekee?
